"Olen usein ajatellut, että jos voisi saada lemmenonnen jatkumaan koko avion ajan, niin muuttaisi maailman paratiisiksi. Mutta tähän asti ei tällaista vielä ole nähty. Mutta ellei tuollainen onnen jatkuminen ole vallan mahdoton, olette te molemmat sen arvoiset, että tarjoatte esimerkin, jota ette ole keltään muulta oppineet ja jota aniharvat aviopuolisot osaavat noudattaa. Tahdotteko, lapseni, että mainitsen teille keinon, jonka avulla luulen tätä seikkaa voitavan toteuttaa, ja jota luulen ainoaksi?"

He katselevat toinen toistaan hymyillen ja ilkkuvat minun yksinkertaisuuttani. Émile ei näytä ollenkaan välittävän minun keinostani, hän kun luulee Sophiella olevan paremman keinon, joka hänelle puolestaan täysin riittää. Sophie on samaa mieltä ja näyttää aivan yhtä luottavaiselta. Mutta huolimatta hänen ivallisesta ilmeestään luulen huomaavani hieman uteliaisuutta. Tutkistelen Émileä: hänen hehkuvat katseensa ahmivat hänen puolisonsa suloa; tämä on ainoa seikka, joka hänen mieltänsä kiinnittää; eikä hän ollenkaan välitä minun puheestani. Minä hymyilen vuorostani ajatellen: herätänpä pian tarkkaavaisuutesi.

Näiden salaisten sieluntilojen melkein huomaamaton ero viittaa hyvin luonteenomaiseen eroon, joka vallitsee molempien eri sukupuolien välillä ja joka kokonaan on vastainen yleisille ennakkoluuloille. Se ilmenee siinä, että miehet yleensä ovat vähemmän uskollisia kuin naiset ja että he pikemmin kyllästyvät onnelliseen rakkauteen kuin naiset. Nainen aavistaa jo kaukaa miehen epävakavuutta ja on siitä levoton; tämä seikka myös saattaa naisen mustasukkaisemmaksi. Kun miehen tunteet alkavat laimentua ja kun vaimon on pakko, pidättääkseen häntä, omistaa hänelle kaikki ne huolenpidot ja huomaavaisuudet, jotka hän ennen hänelle omisti häntä miellyttääksensä, niin vaimo itkee ja nöyrtyy vuorostaan, mutta tämä harvoin saavuttaa saman menestyksen kuin ennen. Kiintymys ja huomaavaisuus voittavat sydämiä, mutta ne eivät niitä jälleen valloita. Palaan aviorakkauden kylmenemistä vastaan ehdottamaani varokeinoon.

"Se on yksinkertainen ja helppo", jatkan. "Se on siinä, että
aviopuolisot yhä edelleen ovat rakastavia." "Totta tosiaan", sanoo
Émile nauraen salaisuuttani, "eipä tuo keino ole oleva meille tukala."
"Tukalampi sinulle, joka tuota väität, kuin mitä kenties ajatteletkaan.
Sallikaa minun, pyydän, lähemmin selvitellä tätä asiaa."

"Ne siteet, jotka nivotaan liian kireälle, murtuvat. Näin on aviositeidenkin laita, jos ne tahdotaan solmia vahvemmiksi kuin mitä niiden tulee olla. Se uskollisuus, johon avioliitto velvottaa molemmat puolisot on pyhin kaikista oikeuksista, mutta se valta jonka se myöntää kummallekin toiseen nähden, on liikaa. Pakko ja rakkaus sopivat huonosti yhteen, eikä lemmeniloa voida väkisin saavuttaa. Älä punastu, Sophie, äläkä ajattele pakoon lähtemistä. Herra minua estäköön tahtomasta loukata kainouttasi; mutta tässä on kysymys koko elämäsi kohtalosta. Näin suuren tarkoituksen vuoksi voit kärsiä puolison ja isän välillä liikkuvaa keskustelua, jota et muuten voisi sietää."

"Kyllästymistä ei aiheuta niin suuressa määrin omistus kuin riippuvaisuus, ja siitä johtuu että kiintymys rakastajattareen kestää paljon kauemmin kuin kiintymys puolisoon. Miten onkaan voitu saattaa velvollisuudeksi mitä hellimmät hyväilyt ja oikeudeksi viehkeimmät lemmen osotukset? Ainoastaan molemminpuolinen halu perustaa oikeuden, luonto ei muuta oikeutta tunne. Laki saattaa rajoittaa tätä oikeutta, mutta se ei voi sitä kukistaa. Lemmenhurmaus on niin suloinen itsessään; tuleeko sen ikävästä pakollisuudesta ammentaa sitä voimaa, jota se muka ei voisi saada omasta viehätyksestään! Näin ei suinkaan pidä olla, lapseni; aviossa sydämet ovat sidotut, mutta ruumiillisuus ei ole orjuutettu. Te olette velkapäät olemaan toisillenne uskolliset, mutta ette ole velvolliset toisillenne osottamaan kohteliasta huomaavaisuutta ja alttiutta. Kumpikin teistä on toisen oma; mutta kummankaan ei pidä olla toisen oma muuta kuin siinä määrin kuin itse tahtoo."

"Jos siis on totta, rakas Émile, että tahdot pysyä vaimosi rakastajana ja että hän aina tahtoo olla sinun valtijattaresi ja samalla oma valtijattarensa, niin ollos onnellinen, mutta samalla kunnioitettava rakastaja. Vastaanota kaikki rakkaudelta, vaatimatta mitään velvollisuutena, älköötkä pienimmätkään suosiot koskaan olko oikeuksiasi, vaan armonosotteita. Tiedän, että kainous karttaa ilmeisiä tunnustuksia ja vaatii, että se on voitettava. Mutta saattaakohan rakastaja, jos hänellä on hienotunteisuutta ja jos hän todella rakastaa, erehtyä salaisen tahdon suhteen? Tokko hän jää epätietoiseksi siitä, minkä sydän ja silmät myöntävät, vaikka suu teeskentelee sitä kieltävänsä? Olkoon kummallakin, joka aina on oman persoonansa ja hyväilyjensä valtias, oikeus jaella niitä toiselle ainoastaan mielensä mukaan. Muistakaa aina, ettei edes avioliitossa nautinto ole oikeutettu muulloin kuin silloin kuin halu on molemmille yhteinen. Älkää pelätkö, lapseni, että tämä laki teidät erottaisi toisistanne; se on päinvastoin saattava teidät molemmat halukkaammiksi toisianne miellyttämään ja on ehkäisevä kyllästymistä. Kun pysytte toisillenne uskollisina, on luonto ja rakkaus lähentävä teidät tarpeeksi toisiinne."

Kuullessaan näitä ja tämän kaltaisia puheita Émile suuttuu ja vastustelee minua jyrkästi. Sophie on häpeissään, pitää viuhkaansa silmiensä edessä, eikä sano mitään. Tyytymättömämpi näistä molemmista ei kenties kuitenkaan ole se, joka enemmän valittaa. Minä vaan en hellitä, vaan jatkan armottomasti. Saatan Émilen punastumaan hienotunteisuuden puutteensa johdosta ja takaan, että Sophie puolestaan on suostuva sopimukseen. Kehotan häntä lausumaan tästä mielipiteensä, ja on luonnollista, ettei hän syytä minua valheellisuudesta. Émile kyselee levottomin katsein mitä hänen nuoren puolisonsa silmät ilmaisevat. Huolimatta niiden ilmaisemasta hämmennystilasta hän näkee niissä kuvastuvan levotonta intohimoisuutta, joka rauhoittaa hänet hänen avomielisyytensä suhteen. Émile heittäytyy hänen jalkojensa juureen, suutelee kiihkeästi hänen ojentamaansa kättä ja vannoo, että hän, lukuunottamatta annettua uskollisuudenlupausta, luopuu jokaisesta muusta oikeudesta häneen nähden. "Ollos", sanoo hän hänelle, "rakas puoliso, nautintojeni valtiatar, samoin kuin olet elämäni ja kohtaloni valtiatar. Vaikkapa ankaruutesi riistäisi minulta hengen, niin luovutan sinulle rakkaimmat oikeuteni. En tahdo vastaanottaa mitään suosiollisuudeltasi; tahdon saada kaiken suorastaan sydämeltäsi."

Hyvä Émile, rauhoitu! Sophie on itse liian jalomielinen, antaakseen sinun kuolla jalomielisyytesi uhrina.

Illalla, erotessani heistä, sanon heille niin vakavalla äänellä kuin suinkin: "Muistakaa molemmat, että olette vapaat ja ettei teihin nähden voi olla kysymystä aviovelvollisuuksien täyttämisestä. Uskokaa minua älkääkä antako väärien luulojen viedä itseänne harhaan. Émile, tahdotko tulla kanssani?" Sophie suostuu tähän. Émile on raivoissaan ja tahtoisi minua lyödä. "Entä te Sophie, mitä te sanotte? Tuleeko minun viedä hänet luotanne?" Tuo naisparka valhettelee ja myöntyy punastuen. Mikä viehättävä ja suloinen valhe, joka on arvokkaampi kuin itse totuus!