[121] Tämä lepo on tosin vaan suhteellinen. Mutta koska huomaamme suurempi- ja vähempimääräistä liikettä, käsitämme sangen selvästi toisen sen äärimäisistä loppupäistä, joka juuri on lepo, ja käsitämme sen niin hyvin, että olemme taipuvaiset pitämään ehdottomana sellaistakin lepoa, joka on vaan suhteellista. Ei siis suinkaan ole totta, että liike olisi aineelle olennainen, kun ainetta voi käsittää levossa olevana.
[122] Kemistit arvelevat, että phlogiston eli tulen aines on hajaantuneena ja liikkumattomana niissä sekoituksissa, joista se muodostaa yhden osan, kunnes ulkoapäin vaikuttavat syyt sen irrottavat, yhdistävät yhdeksi, panevat sen liikkeeseen ja tekevät sen tuleksi.
[123] Olen tehnyt kaiken voitavani käsittääkseni elävää molekyyliä, mutta en ole päässyt mihinkään tulokseen. Ajatus aistimuksia vailla olevasta ja kuitenkin aistivasta aineesta näytti minusta käsittämättömältä ja ristiriitaiselta. Jotta voisi hyväksyä tai hylätä tämän ajatuksen, täytyisi ensin ymmärtää se, ja minä tunnustan, etten ole niin onnellinen.
[124] Kuka voisi uskoa, ellei olisi todistuksia, että inhimillinen narrimaisuus olisi mennyt näin pitkälle? Amatus Lusitanus vakuutti nähneensä pienen peukalon mittaisen miehen lasiin suljettuna. Julius Camillus oli muka, uuden Prometheuksen tavoin, muodostanut sen alkemian avulla. Kirjassaan "de natura rerum" Paracelsus opettaa tavan tehdä näitä pikkumiehiä ja väittää, että lintukotolaiset, tapiolaiset, satyyrit ja luonnottaret ovat kemian avulla luodut. Todellakaan minä en näe mitä enää olisi vastaisuuden varalle muuta tehtävänä, jos tahtoo todistaa tuollaisten seikkojen mahdollisuuden, kuin väittää elimellisen aineen voivan kestää tulen kuumuutta ja sen molekyylien voivan säilyttää elämänsä hehkuvassa uunissakin.
[125] Minusta tuntuu kuin uudenajan filosofia, kaukana siitä, että väittäisi kallioiden ajattelevan, päinvastoin on tehnyt sen huomion, että ihmiset eivät ollenkaan ajattele. Se huomaa luonnossa pelkkiä aistivia olentoja, ja koko ero ihmisen ja kiven välillä on sen mukaan siinä, että ihminen on itsetietoinen aistiva olento, ja kivi itsetietoisuutta vailla oleva aistiva olento. Mutta jos nyt on totta, että kaikki materia aistii, niin miten käsitän silloin aistivaa ykseyttä tai yksilöllistä minää? Onko se löydettävissä jokaisesta aineen molekyylistä vai aineyhtymistä? Onko minun sijoittaminen tämä ykseys juokseviin vai jähmeihin aineisiin, seka- vai alkuaineisiin? Ei ole luonnossa, niin sanotaan, muuta kuin yksilöjä, mutta mitkä nämä yksilöt sitten ovat? Onko tämä kivi yksilö vai yksilöiden yhtymä? Onko se yksi ainoa aistiva olio, vai onko siinä tuollaisia olioita yhtä monta kuin hietajyviä? Jos jokainen alkuatomi on aistiva olento, niin miten voin käsittää tuota sisäistä yhdenmukaisuutta, jonka nojalla niistä toinen tuntee vallan samaa kuin toinen, niin että kummankin minä sulaa yhdeksi ainoaksi? Vetovoima saattaa olla luonnonlaki, jonka salaisuus on meiltä kätkössä, mutta käsitämme ainakin, että ainepaljouksiin suhtautuen vaikuttavassa vetovoimassa ei ole mitään ristiriitaista ulottuvaisuuden ja jakautuvaisuuden kanssa. Saattaako ajatella samaa aistimisesta? Aistivat osat ovat ulottuvaisia, mutta aistiva olio on jakamaton, yksi. Sitä siis ei voida jakaa, se on kokonainen tai ei mikään: aistiva olio ei siis ole mikään kappale. En tiedä mitä materialistimme tästä sanovat; mutta minusta näyttää, että samojen vaikeuksien, jotka ovat saattaneet heidät hylkäämään ajatuksen, olisi pitänyt saattaa heidät hylkäämään aistimisenkin. Enkä huomaa miksi he, otettuaan ensi askeleen, eivät ottaisi toistakin. Eipä se heitä suuresti vaivaisi, ja koska ovat varmat siitä, etteivät ajattele, miksi rohkenevat väittää aistivansa?
[126] Kun muinaiset roomalaiset antoivat korkeimmalle jumalalleen nimen Optimus Maximus, käyttivät he vallan oikeata nimeä. Mutta jos olisivat sanoneet Maximus Optimus, olisi nimi ollut vielä tarkempi, koska hänen hyvyytensä johtuu hänen voimastaan; hän on hyvä, koska hän on suuri.
[127] Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden. 115:s psalmi, 1:nen v.
[128] Uudenajan filosofia, joka hyväksyy ainoastaan sen, minkä se selittää, ei ollenkaan huoli ottaa lukuun tuota epämääräistä ominaisuutta, jota sanotaan vaistoksi ja joka näyttää ajavan eläimiä jotakin päämäärää kohti, ilman että ne ovat saavuttaneet mitään erityistä tietoa. Vaisto on erään etevimmän ajattelijamme mielipiteen mukaan harkintaa vailla oleva tottumus, joka kuitenkin on harkinnan avulla saavutettu. Ja siitä tavasta, miten hän selittää tätä kehitystä, tulee tehneeksi sen johtopäätöksen, että lapset harkitsevat enemmän kuin aikaihmiset. Tämä on niin omituinen paradoksi, että se ansaitsee tulla tarkastelun esineeksi. Laajemmalta puuttumatta tähän kysymykseen kysyn, mikä nimi minun on antaminen sille innolle, millä koirani ahdistelee maamyyriä, joita se ei syö, sille kärsivällisyydelle, jota osottaen se joskus tuntikausia niitä väijyy, sille taidolle, jolla se niihin tarttuu ja heittää ne ulos reiästään sinä hetkenä, jolloin ne pistäyvät esiin mullasta, sitten tappaen ne ja jättäen ne siihen, ilman että kukaan koskaan olisi tuota koiraani sellaiseen metsästykseen harjottanut tai sille ilmoittanut, että juuri siinä piili maamyyriä? Kysyn vielä, ja tämä on tärkeämpää, miksi tuo sama koira ensi kerran, jolloin uhkasin sitä lyödä, heittäytyi selälleen maahan, käpälät kippurassa, ollen täten rukoilevassa asennossa, joka oli suuresti omansa minua lepyttämään? Tässä asennossa se ei suinkaan olisi pysynyt, jos minä en olisi antanut itseäni taivuttaa, vaan jos olisin sitä lyönyt. Mitä! Oliko vallan pieni koirani, jonka syntymästä ei ollut kulunut pitkää aikaa, jo saavuttanut moraalisia käsitteitä, ymmärsikö se mitä lempeys ja jalomielisyys tietää? Minkä saavutettujen tietojen nojalla se toivoi lepyttävänsä minut, täten antautuen kokonaan valtaani? Kaikki maailman koirat menettelevät samanlaisessa tilassa ollen jotenkin samoin, enkä tässä väitä mitään sellaista, jota ei jokainen itse voisi huomata todeksi. Suvaitkootpa filosofit, jotka niin ylenkatseellisesti hylkäävät vaiston, selittää tämän tosiseikan pelkkien aistimusten meille hankkimien tietojen avulla. Selittäkööt sen tavalla, joka tyydyttää jokaista järkevää ihmistä: silloin minulla ei enää ole mitään sanottavaa, enkä enää puhu vaistosta.
[129] Käsitteet ovat muutamissa suhteissa tunteita ja tunteet käsitteitä. Nämä molemmat nimet sopivat jokaiselle mielteelle, joka kääntää huomiomme joko mielteen esineeseen tai meihin itseemme, joissa mielle syntyy. Ainoastaan tämänkaltaisten sielullisten vaikutelmien järjestys määrää kumpi nimi on sopivampi. Jos ensin käännämme huomiomme mielteen aiheuttajaan, emmekä ajattele itseämme muuten kuin vasta harkinnan johdosta, niin tuo mielle on käsite. Jos sitävastoin ulkoa saamamme vaikutelma ensin kiinnittää meidän huomiomme ja jos ainoastaan harkinnan kautta ajattelemme sen aiheuttajaa, on tuo vaikutelma tunne.
[130] Tämän luullakseni tuo kunnon apulaispappi voisi vielä tänäänkin sanoa yleisölle.