Aistien harjottaminen ei ole niiden pelkkää käyttämistä, vaan se on opettelemista niiden avulla oikein arvostelemaan, niin sanoakseni havaitsemaan; emme näet osaa kosketella, nähdä emmekä kuulla muulla tavoin, kuin miten olemme oppineet.
On olemassa puhtaasti luonnollista ja koneellista harjotusta, joka on omansa tekemään ruumiin vahvaksi, vaikuttamatta mitään arvostelukykyyn. Uinti, juoksu, hyppy, hyrrällä leikkiminen, kivien heitto — kaikki tämä on sangen hyvää. Mutta onko meillä ainoastaan käsivarret ja jalat? Eikö meillä ehkä ole silmiä, korvia ja ovatko kenties nämä elimet tarpeettomat edellämainittuja käyttäessämme? Älkää siis harjottako ainoastaan voimianne, vaan harjottakaa myöskin kaikkia niitä ohjaavia aisteja, koettakaa niistä jokaisesta saada niin paljo hyötyä kuin suinkin ja verratkaa kunkin aistin välittämää aistimusta toiseen. Mitatkaa, laskekaa, punnitkaa, verratkaa! Älkää käyttäkö voimaanne, ennenkuin olette punninneet vastustusta. Menetelkää aina niin, että vaikutuksen laskeminen käy keinojen käyttämisen edellä. Totuttakaa lapsi siihen, ettei se koskaan tee riittämättömiä tai tarpeettomia ponnistuksia. Jos täten totutatte sen arvaamaan kaikkien liikkeidensä vaikutukset ja korjaamaan erehdyksensä kokemuksen avulla, niin on vallan selvää, että se tulee sitä arvostelukykyisemmäksi, kuta enemmän se toimii.
Olettakaamme, että pitäisi saada liikkeelle joku raskas esine. Jos lapsi ottaa liian pitkän kangen, se tuhlaa liiaksi liikettä, jos se taas ottaa liian lyhyen, ei sillä ole tarpeeksi voimaa. Kokemus saattaa opettaa sitä valitsemaan juuri sellaisen kangen, joka on sopiva. Tämä viisaus siis ei mene yli sen iän käsityskyvyn. Jos on kysymyksessä taakan kantaminen ja jos lapsi aikoo kantaa niin suuren taakan kuin sen voimat sallivat, ja jos se ei edeltä nostelemalla tunnustele sen painoa, on sen kieltämättä silmämitalla edeltäpäin laskeminen tuon taakan paino. Jos on valitseminen yhtä kookkaiden, mutta eriaineisten esineiden välillä, niin tulee lapsen oppia erottamaan niiden ominaispaino. Olen tavannut hyvin kasvatetun nuoren miehen, joka vasta itse koeteltuaan uskoi, että tammilastuilla täytetty saavi oli kevyempi kuin vedellä täytetty.
Kaikkien aistiemme käyttäminen ei ole yhtä suuressa määrin hallussamme. Yhden niistä, nimittäin tuntoaistin, toiminta ei koskaan keskeydy hereillä ollessamme; se on levinneenä yli koko ruumiimme ainaisen vartijan tavoin ilmottaen meille kaiken, mikä voisi meitä vahingottaa. Tunto on se aisti, joka meissä tahtomattammekin ensiksi kehittyy tuon alituisen harjaantumisen kautta, ja jota meidän siis vähemmin tarvitsee erityisesti viljellä. Kuitenkin huomaamme, että sokeilla on varmempi ja hienompi tunto kuin meillä; heidän näet, kun eivät ole näön opastamia, on pakko yksinomaan tuntoaistin nojalla muodostaa ne arvostelut, jotka me muodostamme näköaistin välityksellä. Miksi ei siis meitä opeteta heidän tavoin astumaan pimeässä ja pimeässä tuntemaan niitä esineitä, jotka ovat käsiemme saavutettavissa ja oikein arvostelemaan meitä ympäröiviä esineitä, sanalla sanoen tekemään yöllä ja ilman valoa kaiken sen, minkä sokeat tekevät päivällä kaivaten näköä? Niin kauan kuin aurinko paistaa, olemme heitä edullisemmassa asemassa; pimeässä he vuorostaan ovat oppaanamme. Me olemme sokeat puolet ikäämme, ero on vaan se, että varsinaisesti sokeat aina tulevat toimeen ja että me emme rohkene astua askeltakaan sydänyöllä. Mutta onhan meillä tulta, huomauttanee joku. — Aina vaan turvauduttava koneisiin! Kuka takaa, että nämä tarvittaessa seuraavat teitä kaikkialle? Minä puolestani suon kernaammin, että Émilellä on silmät sormien päässä, kuin kynttilän tekijän puodissa.
Jos olette suljettu huoneustoon keskellä yötä, lyökää kätenne yhteen, niin huomaatte huoneen kaiusta, onko se suuri vai pieni, oletteko keskellä huonetta vai nurkassa. Jos olette puolen jalan päässä seinästä, niin edessänne oleva ohuempi, mutta samalla voimakkaammin virtaava ilmapatsas on tekevä erilaisen vaikutuksen kasvoihinne. Pysykää alallanne ja kääntykää vuoroin joka taholle; jos joku ovi on auki, ilmanveto on sen ilmaiseva. Jos kuljette laivalla, voitte siitä, millä tavoin ilma koskettelee kasvojanne, päättää sekä mihin suuntaan kuljette että millä vauhdilla, hitaalla vai nopealla, rantavirta teitä kuljettaa eteenpäin. Näitä ja tämänlaisia havaintoja voimme tehdä ainoastaan yöllä; kuinka tarkkaavaisia koetammekin olla päivällä, eivät ne meille onnistu, sillä silmämme yhtä paljon hajottavat kuin tukevat huomiotamme. Kuitenkaan emme näitä havaintoja tehdessämme ole käyttäneet käsiämme emmekä sauvaa. Kuinka monta tietoa, jotka muuten ovat näköaistin välittämiä, voimme saavuttaa tuntoaistilla, ilman että edes mitään koskettelemme.
Paljo leikkejä yön aikaan! Tämä neuvo on tärkeämpi kuin miltä puusta katsoen näyttää. Yö luonnollisesti pelottaa ihmisiä, jopa välistä eläimiäkin.[57] Järki, tiedot, nerokkaisuus ja rohkeus vapauttavat ainoastaan harvoja tästä heikkoudesta. Olen nähnyt sivistyneiden miesten, vapaa-ajattelijoiden, filosofien ja päiväsaikaan pelottomien sotilaiden vapisevan yöllä naisten tavoin, kuullessaan lehden kahisevan. Selitetään tämän pelon johtuvan imettäjien saduista, mutta siinä erehdytään; sillä syy on vallan luonnollinen. Mikä on tämä syy? Sama, joka tekee kuurot epäluuloisiksi ja rahvaan taikauskoiseksi, nimittäin se, ettemme tunne meitä ympäröiviä seikkoja emmekä sitä, mikä ympärillämme tapahtuu.[58] Tottunut kun olen jo kaukaa näkemään esineet ja edeltäkäsin arvaamaan niiden tekemän vaikutuksen, on luonnollista että pimeässä, missä en enää näe mitään siitä, mikä minua ympäröi, oletan piilevän tuhansia olentoja ja tuhansia liikkeitä, jotka voivat minua vahingoittaa ja joilta minun on mahdoton turvata itseäni. Turhaan tiedän olevani turvissa siinä paikassa, missä olen; en kuitenkaan koskaan tiedä olevani yhtä turvallinen, kuin jos sen silmilläni näkisin. Minulla on siis aina pelon aihe, jota minulla ei ole päivänvalon vallitessa. Tosin tiedän, ettei mikään vieras olento voi ruumistani vahingoittaa, jonkin kahinan tai melun sen lähestymistä ilmaisematta. Senpä vuoksi ovatkin korvani lakkaamatta erittäin tarkkaavaiset. Kun kuulen vähintäkin kahinaa, jonka aiheuttajaa en voi erottaa, itsenisuojelemisvaisto panee minut olettamaan tuoksi aiheuttajaksi jotain kaikkein vaarallisinta, mikä vaatii varovaisuuttani ja siis juuri sellaista, joka on enimmin omansa minua pelästyttämään.
Jos en kuule yhtään mitään, en siltä ole vallan levollinen, sillä voihan minut yllättää mitään melua synnyttämättä. Minun on pakko kuvitella olosuhteita sellaisiksi kuin ne olivat sitä ennen, sellaisiksi kuin niiden vielä tulee olla, minun on pakko asettaa silmieni eteen sellaista, mitä en näe. Koska minun näin ollen täytyy turvautua mielikuvitukseeni, en kohta enää voi sitä hillitä, ja se, minkä tein itseäni rauhoittaakseni, saattaa minut vaan entistä levottomammaksi. Jos kuulen melua, luulen ryövärien lähestyvän; jos en kuule mitään, näen hahmoja. Itsesuojelemisintoni aiheuttama valppaus tuottaa minulle vaan uutta pelon aihetta. Kaikki, mikä voi minua rauhoittaa, piilee järjessäni, mutta sitä voimakkaampi vaisto puhuu vallan toista kieltä. Mitä hyödyttää ajatella, ettei ole mitään pelon aihetta; sillä silloinhan ei ole mitään tehtävänä!
Jos tämän pahan alkusyy on löydetty, niin se itsestään viittaa parannuskeinoon. Kaikkialla tottumus voittaa mielikuvituksen; ainoastaan uudet seikat sen jälleen herättävät. Ne seikat, joita joka päivä huomaamme, eivät pane mielikuvitusta, vaan muistin toimimaan. Tämän nojalla lause: ab assuetis non fit passio[59] on tosi; intohimot näet syttyvät ainoastaan mielikuvituksen hehkusta. Älkää siis järkisyillä koettako parantaa henkilöä, joka pelkää pimeätä. Viekää hänet usein pimeään ja olkaa varma siitä, etteivät mitkään filosofiset todistelut ole tämän keinon arvoiset. Katonkattajien päätä ei pyörrytä, emmekä näe kenenkään pelkäävän pimeätä, joka on siinä tottunut oleskelemaan.
Tässä siis vielä toinen seikka, joka suosittaa ehdottamiamme yöllisiä leikkejä. Mutta jotta nämä leikit onnistuisivat, en voi tarpeeksi suosittaa hilpeyttä. Ei ole mitään kolkompaa kuin pimeä: älkää siis sulkeko lastanne koppiin. Sen tulee nauraa astuessaan pimeään ja taas nauraa siitä poistuessaan. Lapsen ollessa pimeässä tulee sen jättämien huvituksien ja sitä odottavan hauskuuden karkottaa sen mielestä ne mielikuvituksen aaveet, jotka muuten pimeässä voisivat sitä ahdistaa.
On olemassa elämässä raja, josta käännymme takaisin, huolimatta ikämme jatkumisesta. Tiedän, että minä olen saapunut tälle rajalle, ja alan nyt, niin sanoakseni, astua uutta elinuraa. Kypsyneen iän tyhjyys, jota itsessäni olen tuntenut, luo jälleen silmieni eteen nuoren iän suloiset ajat. Vanhetessani muutun taas lapseksi ja muistelen halukkaammin sitä, mitä olen tehnyt kymmenvuotiaana, kuin mitä tein kolmekymmenvuotiaana. Lukijat, antakaa minulle siis anteeksi, että joskus otan esimerkkini omista kokemistani. Voidakseni näet hyvin kirjoittaa tämän kirjan, tulee minun tehdä se mielihyvällä.