Asuin lapsena maalla erään pastori Lambercierin perheessä. Minulla oli toverina muudan minua rikkaampi serkku, jota kohdeltiin kuin perillistä ainakin, kun minä taas, ollen kaukana isäni luota, kävin köyhästä orvosta. Iso serkkuni Bernhard oli suuri pelkuri, etenkin yöllä. Minä ivasin siihen määrään hänen pelkuruuttaan, että herra Lambercier, joka oli kyllästynyt kerskailemiseeni, päätti koetella rohkeuttani. Eräänä syysiltana, jolloin oli hyvin pimeä, hän antoi minulle kirkon avaimen ja käski minun mennä sieltä noutamaan raamattua, joka oli unhottunut saarnatuoliin. Kiihottaakseen kunniantuntoani hän lisäsi muutaman sanan, jotka tekivät minulle kieltäymisen mahdottomaksi.
Läksin ottamatta valoa mukaani; jos minulla olisi ollut sitä mukanani, yritys olisi ehkä ollut vielä vaikeampi. Täytyi kulkea kirkkomaan halki; kuljin siitä iloisena, sillä ollessani vapaassa ilmassa en koskaan yöllä pelännyt.
Avatessani kirkon ovea kuulin holvikatosta kajahduksen, joka minusta tuntui äänien huminalta ja joka alkoi järkyttää roomalaista pelottomuuttani. Oven avattuani aioin astua sisälle; mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun pysähdyin. Huomatessani tässä avarassa rakennuksessa vallitsevan syvän pimeyden, minut valtasi kauhu, joka nosti tukkani pystyyn. Käännyn ympäri, poistun kirkosta ja pötkin vavisten pakoon. Pihalla kohtasin pienen Sultan-nimisen koiran, jonka hyväily minua rauhoitti. Häveten pelkoani palasin takaisin, koettaen kuitenkin saada kumppanikseni Sultanin, joka ei ollut halukas minua seuraamaan. Kuljen nopeasti kynnyksen yli ja astun sisälle kirkkoon. Tuskin olin sisällä, kun kauhu uudelleen minut valtasi niin rajusti, että menetin kaiken malttini. Vaikka saarnatuoli oli oikealla ja minä sen hyvin tiesin, käännyin huomaamattani vasemmalle, missä sitä kauan hain, eksyen penkkirivien väliin ja tietämättä enää missä olin. Ja kun en löytänyt saarnatuolia enkä ovea, jouduin selittämättömään häiriötilaan. Viimein huomaan oven, pääsen ulos kirkosta ja poistun kuten ensi kerrallakin, vahvasti päättäen, etten koskaan astuisi sinne sisälle muulloin kuin päiväsaikaan.
Palaan asuintaloon asti. Ollessani juuri astumassa sisään kuulen herra Lambercierin äänen ja äänekästä naurua. Luulen tämän tarkottavan minua ja häveten, että olen saattanut itseni sen alaiseksi, epäröin avata ovea. Tällä välin kuulen miten neiti Lambercier on levoton minun tähteni, miten hän käskee palvelijattaren ottamaan lyhdyn ja miten herra Lambercier valmistautuu lähtemään minua hakemaan, ollen pelottoman serkkuni seuraama, jolle jäljestäpäin epäilemättä olisi omistettu koko kunnia retkikunnasta. Samassa hetkessä koko pelkoni lakkaa; pelkään vaan että minut paossani yllätetään; juoksen, kiidän kirkkoon, eksymättä ja hapuilematta löydän saarnatuolin, kiipeän ylös siihen, tartun raamattuun, keikahdan alas ja muutamin hyppäyksin riennän ulos kirkosta, jonka oven kiireessä unhotan lukita, astun huoneeseen hengästyneenä ja paiskaan raamatun pöydälle, ollen tosin pelästyneen näköinen, mutta tuntien sydämeni ilosta sykkivän siitä, että olin välttänyt minulle aiotun avunannon.
Kysyttäneen, olenko maininnut tämän tapauksen noudatettavana esimerkkinä ja esimerkkinä siitä hilpeydestä, jota vaadin tämäntapaisissa harjotuksissa. Se ei ole tarkotukseni; mutta mainitsen sen todisteena siitä, ettei mikään tehokkaammin rauhoita yön varjojen pelottamaa kuin se, että kuulee viereisessä huoneessa koolla olevan seuran nauravan ja rauhallisesti keskustelevan. Neuvoisin siis, ettei kasvattaja näin vaan kahden kesken oppilaansa kanssa hauskuuttaisi iltahetkiä, vaan että hän sen sijaan kokoaisi paljon iloisia lapsia ja ettei niitä aluksi päästettäisi kotia yksitellen, vaan useampia yhdessä, ja ettei päästettäisi ainoatakaan lasta aivan yksin menemään, ennenkuin aivan varmasti tiedettäisiin, ettei se kovin pelkää.
En tiedä mitään huvittavampaa ja hyödyllisempää kuin tuollaiset leikit, jos ne vaan taitavasti järjestetään. Suuressa huoneessa laatisin jonkunmoisen sokkelon pöydistä, nojatuoleista, tuoleista ja varjostimista. Tämän sokkelon harhakäytäviin panisin kahdeksan tai kymmenen tyhjän paperirasian keskelle rasian, joka olisi melkein edellisten näköinen, mutta täytetty makeisilla. Sitten huomauttaisin selvin, mutta lyhyin sanoin tarkalleen, missä paikassa oikea rasia olisi. Tiedonantoni olisi riittävän selvä henkilöille, jotka ovat tarkkaavaisempia ja vähemmän hajamielisiä kuin lapset.[60] Sitten arvan mukaan lähettäisin pienet kilpailijat yksitellen tuohon huoneeseen kunnes makeisilla täytetty rasia olisi löydetty. Tämän tehtävän asettaisin helpommaksi tai vaikeammaksi riippuen kilpailevien taitavuudesta.
Kuvitelkaa tuollaista pikku Herkulesta, kun hän palaa rasia kädessä vallan ylpeänä retkeltään. Tämä rasia pannaan pöydälle ja avataan juhlallisesti. Kuulenpa jo mielikuvituksessani tuon iloisen joukon nauravan ja laskevan pilaa, kun odotettujen makeisten asemesta huomataan puhtaasti pantuna sammalille tai pumpulille koppakuoriainen, näkinkenkä, hiilipala, tammenterho, nauris tai joku muu senkaltainen herkkupala. Toiste ripustetaan huoneessa, jonka seinät on äsken maalattu, lähelle seinää joku lelu tai pieni huonekalu, joka sitten on noudettava koskettamatta seinää. Heti kun sen noutaja on palannut, ja jos hän vähänkin on poikennut asetetusta ehdosta, hänen valkeaksi tahrautunut hattunsa tai saappaansa kärki, takin lieve tai hiha on ilmaiseva hänen taitamattomuutensa. Siinä jo kylliksi, ehkäpä liiaksikin sanottu, jotta lukija huomaa, mihin suuntaan nämä leikit on järjestettävä. Jos vaaditaan, että minun pitää sanoa kaikki, on parasta luopua kirjaani lukemasta.
Mikä etu täten kasvatetulla ihmisellä on oleva yöllä muihin nähden? Hänen jalkansa, jotka ovat tottuneet varmasti astumaan pimeässä, ja hänen kätensä, jotka ovat harjaantuneet helposti tunnustelemaan ympäröiviä esineitä, ohjaavat häntä vaivatta mitä sankimmassa pimeässä. Hänen mielikuvituksensa, joka on täynnä nuoruuden ajan yöllisten leikkien muistoja, ei hevillä kiinny pelottaviin seikkoihin. Jos hän luulee kuulevansa naurunhohotusta, niin ei hän pidä niitä kummituksien päästäminä, vaan entisten toveriensa. Jos hän kuvittelee seuraa, ei hän ajattele noitajoukkoa, vaan siirtyy mielikuvituksessaan kasvattajansa huoneeseen. Yö kun palauttaa hänen mieleensä pelkkiä iloisia kuvia, ei se koskaan ole tuntuva hänestä kammottavalta; hän ei sitä pelkää, vaan rakastaa sitä. Jos hänen tulee ottaa osaa johonkin sotilasretkikuntaan, on hän oleva valmis siihen mihin vuorokauden aikaan tahansa, sekä yksin että joukon mukana. Hän on hiipivä Saulin leiriin ja kulkeva sen läpi eksymättä ja on tunkeva aina kuninkaan teltalle asti ketään herättämättä ja on palaava ilman että kukaan on häntä huomannut. Jos tulee ryöstää Rhesoksen hevoset,[61] sopii empimättä kääntyä hänen puoleensa. Toisin kasvatettujen henkilöiden joukossa vaivoin löydetään tällaista Odysseusta.
Olen huomannut muutamien henkilöiden yllätyksien avulla koettavan totuttaa lapsia siihen, etteivät pelkäisi mitään yöllä. Tämä metodi on hyvin huono; se tekee vallan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä on tavoteltu ja saattaa vaan lapset kahta pelokkaammiksi. Ei järki eikä tottumus voi rauhoittaa nykyhetkistä vaaraa ajatellessamme, jonka suuruutta ja laatua emme voi tuntea, eikä poistaa sitä pelkoa, jota tunnemme usein kokemiamme yllätyksiä kohtaan. Mutta miten voi saada varmuutta siitä, että kasvattimme aina olisi vapaa tämänkaltaisista vaaroista? Mielestäni paras keino tämän epäkohdan poistamiseksi olisi seuraava: "Oletpa tuollaisessa tapauksessa — näin sanoisin Émilelleni — oikeutettu itsepuolustukseen; sillä päällehyökkääjä ei tarjoa tilaisuutta päättää, tahtooko hän tehdä pahaa vai peljättää, ja kun hän edeltä on ryhtynyt varokeinoihinsa, et edes pakenemalla voi turvata itseäsi. Käy siis rohkeasti yöllisen häiritsijäsi kimppuun, olkoon se ihminen tai eläin; ravista häntä ja tartu häneen kiinni kaikin voimin. Jos hän tekee vastustusta, niin lyö sinä vaan, äläkä säästä iskujasi, ja sanokoon tai tehköön hän mitä tahansa, älä kuitenkaan koskaan hellitä ennenkuin tiedät, mistä on kysymys. Sytytettyäsi valon ja asiasta lähemmän tiedon saatuasi luultavasti olet huomaava, ettei ollut suurta pelon aihetta, ja tämä tapa kohdella tuollaisia pilantekijöitä luonnollisesti vie heiltä halun toiste tehdä samoin."
Vaikka tunto on se aisteistamme, jota lakkaamatta käytämme ja harjotamme, sen välittämät aistimukset ovat, kuten olen huomauttanut, epätäydellisemmät ja pintapuolisemmat kuin minkään muun aistin välittämät. Me näet lakkaamatta sitä käyttäessämme samalla turvaudumme näköön, ja koska silmä saavuttaa esineen pikemmin kuin käsi, ymmärrys tekee melkein aina johtopäätöksensä ilman jälkimäisen ohjausta. Sitävastoin kosketuksen välittämät aistimukset ovat kaikkein varmimmat, juuri sen vuoksi että ovat kaikkein enimmin rajoitetut. Ne ulottuvat ainoastaan yhtä pitkälle kuin käsi ja korjaavat toisten aistien erehdykset; nämä näet kaukaa muodostavat mielteensä esineistä, joita tuskin erottavat, jotavastoin tuntoaisti erottaa hyvin kaiken, minkä se erottaa. Tähän tulee lisäksi, että voimme jos tahdomme, samanaikuisesti kun hermomme toimivat, käyttää lihasvoimaa, joten yhdistämme aistimukseen lämpötilasta, esineiden suuruudesta ja muodosta aistimuksen painosta ja tiviydestä. Täten siis tunto ollen kaikista aisteistamme se, joka meille paraiten ilmaisee sen vaikutuksen, jonka vieraat esineet tekevät ruumiiseemme, on useimmin käytetty ja se antaa meille kaikkein välittömimmin itsesuojeluksellemme tarpeelliset tiedot…