Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

"Armollinen herra, minun täytyy elää", sanoi muudan onneton satiirinen kirjailija eräälle ministerille, joka moitti häntä tuosta halpamaisesta ammatista. "Minun ymmärtääkseni se ei ole välttämätöntä", vastasi valtiomies kylmästi. Tämä vastaus kyllä sopi hyvin ministerin suuhun, mutta se olisi ollut raaka ja väärä kenenkä muun suussa tahansa. Jokaisen ihmisen täytyy elää. Tämä syy, johon kukin liittää enemmän tai vähemmän pätevyyttä, riippuen siitä missä määrin hänessä on inhimillisyyttä, on mielestäni kumoamaton sen esittäjään nähden, katsoen häneen itseensä. Koska kaikista niistä kauhuntunteista, jotka luonto meissä herättää, kuolemankauhu on voimakkain, seuraa siitä, että luonto sallii meidän turvautua mihin keinoihin tahansa ylläpitääksemme elämäämme. Ne periaatteet, joiden nojalla hyveinen ihminen lopulta oppii halveksimaan elämäänsä, jopa uhraamaankin sen velvollisuudelleen, ovat hyvin kaukana tuosta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta. Onnelliset ne kansat, jotka voivat olla hyviä ponnistuksetta ja oikeutta harjottavia ilman hyvettä! Jos jossakin maailmassa olisi niin kurja valtio, ettei kukaan siinä voisi elää pahaa tekemättä ja että kaikki kansalaiset olisivat välttämättömyyden pakosta konnia, eivät pahantekijät olisi hirtettävät, vaan ne jotka pakottavat heidät pahantekijöiksi tulemaan.

Niin pian kuin Émile käsittää mitä elämä on, on ensimäinen huoleni oleva opettaa häntä sitä ylläpitämään. Tähän asti en ole puhunut mitään eri säädyistä, arvoluokista ja omaisuussuhteista, enkä ole niitä tuova esille tästälähinkään, koska ihminen on sama joka säädyssä. Rikkaalla näet ei ole suurempaa vatsaa kuin köyhällä, eikä hän sulata ruokaansa paremmin kuin köyhä. Ei herralla ole pitempiä ja vahvempia käsivarsia kuin orjalla. Ei ylhäinen ole pitempi kasvultaan kuin kansan mies. Lopuksi luonnolliset tarpeet ovat kaikkialla samat, joten niiden tyydyttämiskeinotkin välttämättömästi kaikkialla ovat samat. Saattakaa kasvatus ihmisen olennaisten älkääkä hänelle vieraiden ominaisuuksien mukaiseksi. Ettekö huomaa että koettaessanne kehittää häntä yksinomaan yhtä elämän kutsumusta varten, saatatte hänet kelpaamattomaksi jokaiseen muuhun kutsumukseen, ja että, jos kohtalo niin suo, vaan olette työskennellyt tehdäksenne hänet onnettomaksi? Mitä naurettavampaa onkaan kuin kerjäläiseksi vajonnut ylhäinen mies, joka kurjuudessaan säilyttää syntymästään alkaen omistamansa ennakkoluulot? Mikä onkaan halveksittavampaa kuin köyhtynyt pohatta, joka säilyttää muiston siitä, että köyhyys on jotakin ylenkatsottavaa, ja joka siis tuntee vajonneensa yhteiskunnan alimmalle portaalle! Edellisellä on ainoana toimeentulon keinona ruveta ilmeisen veijarin ammattia harjottamaan, jälkimäisellä taas antautua matelevaksi palvelijaksi, joka nojaa tuohon kauniiseen lauseeseen: "Minun täytyy elää".

Luotetaan yhteiskunnan nykyiseen tilaan, ajattelematta että se on alttiina välttämättömille vallankumouksille, ja ottamatta huomioon että on mahdotonta arvata ja ehkäistä niitä kohtalon iskuja, jotka voivat kohdata lapsiamme. Ylhäinen vajoaa alhaiseksi, rikas tulee köyhäksi, hallitsija alamaiseksi; ovatko kohtalon kolhaukset niin harvinaisia, että te luulette pääsevänne niistä vapaaksi? Me lähestymme mullistuksien ja vallankumousten vuosisataa.[89] Kuka silloin varmasti voi sanoa, minkä kohtaloiden alaiseksi kukin saattaa joutua? Kaiken, minkä ihmiset ovat tehneet, ihmiset saattavat hävittääkin. Kumoamattomia ovat ainoastaan ne arvoasemat, jotka luonto asettaa, eikä se luo prinssejä, ei rikkaita eikä ylhäisiä. Mitä siis arvostansa alenneena on tekevä tuo satraappi, joka on kasvatettu yksinomaan ylhäistä asemaansa varten? Mitä on köyhäksi tultuaan tekevä tuo publikaani, joka vaan osaa elää kullasta? Mitä on tekevä, menetettyään kaiken omaisuutensa, tuo komeileva houkkio, joka ei ollenkaan osaa tulla toimeen omin päin, vaan suuntaa olemuksensa kaikki voimat sellaiseen, mikä on hänelle vierasta? Onnellinen se, joka osaa luopua asemastaan, silloin kun tämä hänet hylkää, ja pysyä ihmisenä huolimatta kohtalosta! Kiitettäköön kuinka paljo tahansa tuota voitettua kuningasta, joka raivoten tahtoo haudata itsensä valtaistuimensa pirstaleiden alle. Minä puolestani häntä halveksin, sillä huomaan että hän elää yksistään kruunuansa varten, ja ettei hän ole mitään, ellei ole kuningas. Mutta mies, joka menettää kruununsa ja osaa olla ilman sitä, on sitä ylempänä. Kuninkaan arvosta, jonka omistaa pelkuri, ilkiö tai hölmö yhtä hyvin kuin joku muu, hän siis on siirtynyt ihmisen arvoon, jonka aniharvat osaavat täyttää. Silloin hän voittaa kohtalon, osottaa sille uhkaa, eikä hän ole velkapää kiittämään ketään muuta kuin itseään. Ja kun ei hänellä ole näytettävänä mitään muuta kuin itsensä, ei tämä kuitenkaan ole mitätöntä, sillä hän on jotakin. Minäpä pidän sata kertaa enemmän Syrakusan kuninkaasta, josta tuli koulunopettaja Korintissa, ja Makedonian kuningasta, josta tuli kirjuri Roomassa, kuin onnettomasta Tarkviniuksesta, joka ei tietänyt mihin ruveta, kun ei enää ollut hallitsija, ja kuin kolmen valtakunnan omistajan perijästä, joka oli kaikenlaisten kurjuutensa ilkkujoiden leikkikaluna, ja joka harhaili hovista hoviin, kaikkialla etsien apua, mutta kohdaten kaikkialla pelkkiä solvauksia, kun ei osannut harjottaa muuta ammattia kuin sellaista, joka häneltä oli riistetty.[90]

Ihmisellä ja kansalaisella, olkoon hän kuka tahansa, ei ole yhteiskunnalle annettavaa muuta kuin itsensä, sillä kaikki muu yhteiskunnalla on ilman häntäkin. Ja kun joku ihminen on rikas, joko hän on nauttimatta rikkauksistaan tai nauttii niistä muiden kanssaihmistensä mukana. Edellisessä tapauksessa hän varastaa muilta sen, minkä nauttimisen kieltää itseltään, jälkimäisessä tapauksessa hän ei anna heille mitään. Näin hänen yhteiskunnallinen velkansa pysyy maksamatta, niin kauan kuin hän sitä maksaa ainoastaan ulkonaisella omaisuudellaan. "Mutta" — huomauttanee joku — "isäni on tuota omaisuutta kootessaan hyödyttänyt yhteiskuntaa"… Se myönnetään; mutta hän on maksanut oman velkansa, eikä sinun velkaasi. Sinä olet enemmän velkaa toisille, kun olet syntynyt kohtalon suosimissa oloissa, kuin jos olisit syntynyt köyhissä oloissa. Ei ole oikeuden mukaista, että se, minkä joku ihminen on tehnyt yhteiskunnan hyväksi, vapauttaisi toisen maksamasta velkaansa yhteiskunnalle. Sillä kun jokainen maksaa vaan koko oman velkansa, ei siis voi maksaa muiden puolesta, eikä yksikään isä voi antaa pojalleen oikeutta olla hyödytön kanssaihmisilleen. Kuitenkin hän niin tekisi, jos hän, kuten ylempänä on puhuttu, pojalleen jättää perinnöksi rikkautensa, jotka ovat hänen työnsä palkintoja ja todisteita. Se, joka joutilaana syö sellaista, mitä ei itse ole ansainnut, tekee varkauden. Ja henkilö, joka ei tee mitään, mutta joka valtiolta kantaa korkoja palkkiona, ei minun mielestäni ollenkaan eroa rosvosta, joka elää ryöstämiensä matkustajien kustannuksella. Yhteiskunnasta erillään elävä ihminen ei ole kenellekään mitään velkaa, ja hänellä on oikeus elää, niinkuin häntä itseään haluttaa. Mutta yhteiskunnassa elävä ihminen, joka välttämättömästi elää toisten kustannuksella, on velkapää heille työn muodossa maksamaan toimeentulonsa. Tästä ei ole ainoatakaan poikkeusta. Työ on siis yhteiskunnallisen ihmisen välttämätön velvollisuus. Jokainen toimeton kansalainen, olkoon sitten rikas tai köyhä, mahtava tai heikko, on pahantekijä.

Kaikista toimista, jotka saattavat tuottaa ihmiselle toimeentulon, se, joka häntä enimmin lähentää luonnontilaan, on kätten työ. Kaikista ammattilaisista käsityöläiset ovat riippumattomimmat kohtalon vaiheista ja ihmisistä. Käsityöläinen on riippuvainen ainoastaan työstään. Hän on yhtä suuressa määrin vapaa kuin maanviljelijä on orja. Sillä tämä on sidottu turpeeseensa ja hänen viljelyksensä riippuu osaksi toisten työstä. Vihollinen, hallitsija, voimakas naapuri tai käräjäjuttu saattaa riistää häneltä hänen viljelysmaansa; tämän maanviljelijänammatin nojalla voidaan hänelle tuottaa monta monituista harmia. Mutta kaikkialla, missä käsityöläiselle tahdotaan tehdä harmia, hän helposti pistää pillit pussiin, vie käsivartensa mukanaan ja menee muille markkinoille. Kuitenkin maanviljelys on ihmisen ensimäinen ammatti. Se on rehellisin, hyödyllisin ja siis jaloin ammatti, mitä hän voi harjottaa. Minä en sano Émilelle: Opi maata viljelemään. Hän sitä osaa. Kaikki maatyöt ovat hänelle tutut. Niillä hän on alkanut; niihin hän lakkaamatta palaa. Sanon hänelle siis: Viljele isiesi perintöä. Mutta jos menetät tämän perinnön tai jos sinulla sitä ei ollenkaan ole, niin mitä tehdä? Opi joku ammatti.

"Minun pojalleni ammatti! Minun poikani rupeaisi käsityöläiseksi! Hyvä herra, mitä ajattelettekaan?" — Minäpä ajattelen oikeammin kuin te, hyvä rouva, joka tahdotte kasvattaa hänet niin, ettei hänestä koskaan voi tulla muuta kuin lordi, markiisi tai ruhtinas tai niin että hänestä eräänä päivänä ei tule yhtään mitään. Minä tahdon antaa hänelle aseman, jota hän ei voi menettää, aseman, joka kaikkina aikoina tuottaa hänelle kunniaa. Minä tahdon kasvattaa hänet mieheksi, ja sanokaa mitä tahansa, on hänellä siinä arvossaan oleva vähemmän kilpailijoita kuin kaikissa niissä arvoissa, jotka hän teiltä saa perinnöksi.

Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. On vähemmän tärkeätä oppia joku ammatti senvuoksi, että sen osaisi, kuin sentähden, että voittaisi ne ennakkoluulot, jotka sitä halveksivat. Jos joku huomauttaisi, ettei sinun koskaan tule olemaan pakko tehdä työtä elääksesi, niin sen pahempi sinulle! Mutta vähät siitä; älä tee työtä pakosta, vaan kunnian vuoksi. Alennu käsityöläisen ammattiin, jotta kohoaisit yli oman ammattisi. Voittaaksesi kohtalon ja olot, tee itsesi aluksi niistä riippumattomaksi. Voidaksesi kerran hallita yleisen mielipiteen kautta, tulee sinun ensin hallita sitä.

Muistakaa etten vaadi mitään erityistä lahjakkaisuutta, vaan ammattia, todellista ammattia, puhtaasti mekanista taitoa, jota harjotettaessa kädet työskentelevät enemmän kuin pää, ja joka ei johda rikkauteen, mutta jonka avulla voi olla sitä vailla. Olen tuntenut sellaisten perheiden isiä, joilla ei ollut mitään vaaraa joutua leivän puutteeseen; he ovat kuitenkin menneet niin pitkälle varovaisuudessa, että ovat lapsilleen antamansa huolellisen kasvatuksen ohella antaneet heille tietoja, joiden avulla tarpeen vaatiessa voisivat hankkia itselleen toimeentulonsa. Nämä huoltapitävät isät luulevat tekevänsä paljon; itse teossa eivät heidän toimenpiteensä hyödytä mitään. Sillä ne varokeinot, jotka he luulevat tarjoavansa lapsilleen, riippuvat samoista onnen vaihteista, joista tahtovat saattaa lapsensa riippumattomiksi. Niinpä se, jolla on kaikki nuo kauniit lisäkeinot, menehtyy kurjuuteensa, ellei hän ole niin suotuisissa oloissa, että voi käyttää niitä hyväkseen, vallan kuin hänellä niitä ei olisikaan.

Jos kerran käyttää viekkautta ja juonia, ei ole ollenkaan eroa, käyttääkö niitä pysyttääkseen yltäkylläisyyttään, vai turvautuuko kurjuuteen vajonneena niihin kohotakseen edelliseen tilaansa. Jos harjotatte taidetta, jonka menestys riippuu taiteilijan maineesta; jos tavoittelette virkaa, joka ainoastaan suosion nojalla on saavutettavissa, niin mitä kaikki tämä teitä hyödyttää, jos mielenne täyttää oikeutettu paheksuminen maailmaa kohtaan, ja jos siis hylkäätte ne keinot, joita ilman noita seikkoja ei voi saavuttaa? Olette ehkä tutkinut politiikkaa ja ruhtinaiden etuja; sangen hyvä asia. Mutta mitä teette näillä tiedoilla, ellette osaa päästä ministerien, hovinaisten, virastopäällikköjen suosioon, ja ellei teillä ole salaisuutta miellyttää heitä, ja elleivät kaikki huomaa teidän olevan sellaisen konnan, jota tarvitsevat? Olette ehkä arkkitehti tai maalaaja; se on kyllä hyvä. Mutta teidän tulee tehdä kykynne tunnetuksi. Luuletteko että asia on ratkaistu sillä, että suoraa päätä panette taideteoksenne julkisesti näytteille? Niin helposti se ei kuitenkaan käy. Tulee olla Akatemian jäsen ja tulee olla suosijoita, jotta saisi jossakin näyttelysalin pimeässä sopessa paikan. Pankaa syrjään viivoitin ja sivellin, ottakaa ajuri ja ajakaa ovelta ovelle. Sillä tavoin kuuluisuus saavutetaan. Tietäkää, että kaikkien näiden kuuluisien ovien edessä on vartijoita tai kamaripalvelijoita, jotka kuulevat ainoastaan silloin, kun heille puhutaan määrättyjen kädenliikkeiden muodossa, ja joiden korvat piilevät käsissä. Jos tahdotte opettaa muille sitä, mitä itse olette oppinut, jos tahdotte ruveta esim. maantiedon, matematiikan, kielten, musiikin tai piirustuksen opettajaksi, niin sitä varten teidän tulee hankkia oppilaita ja siis myöskin suosijoita. Ottakaa huomioon, että on edullisempaa olla taitava kerskuri, ja että aina tulette käymään tietämättömästä, ellei teillä ole muunlaista taitoa kuin ammattitaitonne.

Huomatkaa siis kuinka löyhät kaikki nämä loistavat lisä-apukeinot ovat ja että tarvitsette muita apukeinoja voidaksenne niitä käyttää hyväksenne. Ja miten teidän kävisikään tässä halpamielisessä alennuksentilassa? Vastoinkäymiset eivät teitä opettaisi vaan turmelisivat. Ollen entistä enemmän yleisen mielipiteen leikkikaluna, olisi teidän mahdoton kohota yläpuolelle ennakkoluuloja, noita kohtalonne ehdottomia määrääjiä. Miten voisittekaan halveksia halpamielisyyttä ja paheita, joita tarvitsisitte tullaksenne toimeen? Ennen olitte riippuvainen rikkauksista, ja nyt olette riippuvainen rikkaista; täten on orjuutenne vaan vahvistunut ja saanut lisätaakakseen köyhyyden. Nyt olette köyhä, olematta vapaa; se on kurjin tila, johon ihminen voi joutua.