Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Jos äiti ei ole oikea äiti, ei hänen lapsensa myöskään ole oikea lapsi. Heidän velvollisuutensa ovat molemminpuoliset; jos toinen ne huonosti täyttää, toinenkin ne laiminlyö. Lapsen tulee rakastaa äitiänsä ennenkuin se tietää, että se on sen velvollisuus. Ellei veren ääni vahvistu tottumuksen ja huolenpidon kautta, se kuihtuu ensi vuosina ja sydän kuolee niin sanoakseni, ennenkuin se on syntynyt. Näin siis jo ensi askeleemme johtavat meidät pois luonnosta.

Luonnonmukaisuudesta poistutaan vielä toistakin vallan vastakkaista tietä, silloin nimittäin, kun nainen ei laiminlyö äidin velvollisuuksiaan, vaan kun hän liioittelee niiden täyttämistä, kun hän tekee lapsensa epäjumalakseen, kun hän lisää ja ylläpitää sen heikkouksia, estääkseen sitä niitä tuntemasta ja kun hän toivoen vapauttavansa sen luonnonlakien alaisuudesta, poistaa siitä kaikki mielipahaa ja kipua tuottavat seikat, ajattelematta kuinka paljon juuri sen kautta, että suojelee lastansa hetken pienistä vastuksista, kasaa sen yli tulevaisuudessa kohtaavia vahinkoja, vaaroja, ja kuinka armoton on sellainen huolenpito, joka panee jo varttuneen miehen, huolimatta ikänsä vaatimista rasittavista velvollisuuksista, yhä vaan tuntemaan itsessään lapsen heikkoutta. Saattaakseen poikansa haavoittumattomaksi, näin kertoo taru, Thetis huuhteli häntä Styx[12] joen vedessä. Tämä vertauskuvallinen taru on kaunis ja selvä. Ne sydämettömät äidit, joista olen puhunut, menettelevät toisin; upottamalla lapsensa hennokkuuteen, he tekevät ne kärsimykselle alttiiksi ja aukaisevat ovet kaikenlaiselle pahalle, jonka uhreiksi lapset varmasti joutuvat suuriksi tultuaan.

Tarkatkaa luontoa ja seuratkaa sen osottamaa tietä. Se harjottaa lapsia lakkaamatta; se karkaisee niiden voimat kaikenlaisilla koettelemuksilla; se opettaa niille aikaisin mitä tuska ja kärsimys on. Hampaiden puhkeaminen synnyttää niissä kuumetta; kova vatsakipu tuottaa niille kouristuksia; vahva yskä on vähällä tukehduttaa ne; vatsamadot niitä vaivaavat; verenrunsaus turmelee niiden ruumiinnesteet; eri hapot käyvät ja synnyttävät niiden ihoon vaarallisia vihoittumia. Melkein koko tämä alkuikä on täynnä tauteja ja vaaroja. Puolet kaikista lapsista, jotka syntyvät maailmaan, kuolee ennen kahdeksatta ikävuotta. Kun nämä koettelemukset ovat ohitse, lapsi on vahvistunut, ja niin pian kuin se oppii elinvoimiaan käyttämään, tulee elämän perustus varmemmaksi.

Sellainen on luonnon järjestys. Miksi se rikotaan? Eikö huomata, että kun luullaan voitavan sitä parantaa, ehkäistään sen vaikutuksien hyvät seuraukset? Sen toteuttamista ulkoapäin, minkä luonto toteuttaa sisältä, pidetään vaaran kaksinkertaiseksi saattamisena, vaikka se olisi päinvastoin vaaran sivuuttamista tai vähentämistä. Kokemus osottaa, että lellittelemällä kasvatettuja lapsia kuolee enempi kuin toisia. Kunhan vaan ei liiaksi rasiteta lasten voimia, on parempi niitä harjottaa kuin niitä säästää. Harjottakaa niitä siis niin, että ne kykenevät kestämään tulevia kohtalon kolauksia. Karkaiskaa lasten ruumiit kestämään vuodenaikojen, ilmanalojen ja elementtien kovuutta, vieläpä nälkää, janoa ja vaivoja; huuhdelkaa niitä Styx virran vedellä. Ennenkuin ruumis on kehittynyt erityiseen suuntaan, se totutetaan vaaratta millaiseksi tahansa; mutta niin pian kuin se on saanut vahvat tottumuksensa, on jokainen muutos vaarallinen. Lapsi kestää sellaisia muutoksia, joita mies ei kestäisi; lapsen jänteet, jotka ovat pehmeät ja notkeat, taipuvat helposti taivuttajan tahdon mukaisesti; miehen jänteet taaskin, jotka ovat jäykistyneet ja karaistuneet, saadaan ainoastaan väkivaltaisesti muuttamaan kerran omistamaansa muotoa. Saattaa siis tehdä lapsen vahvaksi panematta sen henkeä ja terveyttä alttiiksi; ja jos tässä suhteessa olisikin joku vaara pelättävissä, niin tulisi vaan epäröimättä uskaltaa. Koska ihmiselämässä kerran välttämättömästi on vaaroja, niin epäilemättä on parasta siirtää ne siihen ikäkauteen, jossa ne ovat vähimmin vahingollisia.

Kuta vanhemmaksi lapsi tulee, sitä suurempiarvoiseksi se käy. Sen omaan persoonalliseen arvoon liittyy tietoisuus niistä vaivoista ja siitä huolenpidosta, jotka sen kasvatus on vaatinut; kuta enemmän sille karttuu ikää, sitä selvempänä siinä herää kuolemantunne. Kun siis koetetaan suojella sitä pahoilta vaikutuksilta, tulee etupäässä pitää silmällä sen tulevaisuutta. Siitä on häädettävä nuoruudeniän vaarat, ennenkuin se on tämän iän saavuttanut. Sillä jos elämän arvo lisääntyy siihen ikään asti, jolloin elämästä voi alkaa nauttia hyötyä, on varsin mieletöntä säästää lapsuudeniältä vähäisiä kärsimyksiä ja kasata niitä varttuneemman iän niskoille. Onko tämä ehkä mestarin oppia?

Ihmisten kohtalo määrää, että he kaikkina aikoina ovat kärsimyksille alttiina. Itse huolenpito toimeentulosta liittyy kärsimyksiin. Onnellinen se, joka lapsuudessaan on tuntenut ainoastaan ruumiillista kipua! Tämä näet on paljon lievempi kärsimys kuin toisenlaiset ja se saattaa paljon harvemmin ihmisen itsensä päättämään päivänsä. Ihminen ei tee itsemurhaa esimerkiksi luuvalon tuottamien tuskien tähden; ainoastaan henkiset kärsimykset matkaansaattavat epätoivon. Surkuttelemme lapsuudenikää, ja meidän tulisi päinvastoin surkutella omaa ikäämme. Suurimmat kärsimyksemme tuotamme itse itsellemme.

Lapsi parkuu syntyessään; sen alkuikä kuluu itkien. Milloin sitä keinutetaan ja hyväillään, jotta se viihtyisi ja rauhoittuisi; milloin sitä uhataan ja lyödään, jotta se olisi ääneti. Joko me teemme, mitä se tahtoo, tai vaadimme siltä mitä itse tahdomme; joko mukaudumme sen oikkuihin tai pakotamme sen mukautumaan omiin oikkuihimme. Keskitietä ei seurata; lapsen täytyy joko itse jaella käskyjä tai olla käskettävänä. Sen ensi käsitteet ovat siis valta ja orjuus. Ennenkuin se osaa puhua, se käskee; ennenkuin se voi toimia, se tottelee. Joskus sitä rangaistaan ennenkuin se käsittää pahaa tekoaan tai edes sellaista harjottaa. Tällä tavoin vuodatetaan aikaisin lapsen nuoreen sydämeen intohimoja, joista sitten syytetään luontoa, ja kun ensin kaikin tavoin on koetettu saada lapsi kiukkuiseksi, valitetaan, että se on sellainen.

Lapsi viettää täten kuusi tai seitsemän vuotta naisten hoidokkaana, ollen heidän ja omien oikkujensa uhrina; ja sittenkuin sille on opetettu yhtä ja toista, s.o. sittenkuin on rasitettu sen muistia joko sellaisilla sanoilla, joita se ei voi ymmärtää tai seikoilla, jotka ovat vallan hyödyttömiä, sittenkuin on tukahutettu sen luontaiset taipumukset niillä intohimoilla, jotka siinä on herätetty, jätetään se tällaiseksi keinotekoiseksi olennoksi muuttuneena opettajan käsiin; tämä antaa lopullisen kehityksen niille keinotekoisuuden iduille, jotka huomaa jo varsin reheviksi, ja opettaa sille kaikkea, paitsi itsetuntemusta, paitsi itsenäistä toimintakykyä, paitsi elämisen ja onnelliseksi tulemisen taitoa. Kun sitten tämä lapsi, ollen orja ja tyranni samalla, pää täyteen ahdettuna tietoja, mutta vailla järkevyyttä, yhtä heikkona ruumiiltaan kuin hengeltään, työnnetään ulos maailmaan ja kun se silloin paljastaa kykenemättömyytensä, ylpeytensä ja kaikki paheensa, niin silloin surkutellaan inhimillistä kurjuutta ja nurinkurisuutta. Mutta siinä erehdytään; sillä tuollainen ihminen on ainoastaan meidän oikkujemme kasvattama; luonnon luomana ihminen on vallan toisenlainen.

Jos siis tahdotte, että lapsi säilyttäisi alkuperäisen luontonsa, niin ylläpitäkää ja hoitakaa tätä lapsen syntymästä alkaen. Heti sen synnyttyä ottakaa se huostaanne älkääkä päästäkö sitä, ennenkuin se on varttunut täysikäiseksi; muuten ette ole onnistuva. Samoin kuin äiti on paras imettäjä, on isä paras opettaja. Heidän tulee keskenänsä täydelleen sopia tehtävistään ja menettelytavastaan; siirtyköön lapsi toisen käsistä toisen käsiin. Älykäs, jos kohta tiedoiltaan köyhempi isä on kasvattava lapsensa paremmin kuin mitä taitavin opettaja; sillä hyvä into korvaa pikemmin taitavuuden kuin taitavuus innon.

Entä toimet ja velvollisuudet… Niin nuo siunatut velvollisuudet! Isän velvollisuudet, niin kaiketi arvellaan, ovat viimeiseen sijaan asetettavat.[13] Älkäämme ihmetelkö että mies, jonka vaimo on ylenkatsonut heidän avioliittonsa hedelmän imettämisen, halveksii sen kasvattamista. Ei ole olemassa viehättävämpää näkyä kuin se, minkä perhe tarjoaa, mutta yksi ainoa ruma piirre himmentää kokonaisvaikutuksen. Jos äiti pitää itseään liian heikkona imettääkseen lapsiaan, niin isällä on liian paljon toimia voidakseen olla niiden kasvattaja. Ollen kaukana vanhemmistaan, sijoitettuina kasvatuslaitoksiin, luostareihin ja kouluihin lapset tottuvat suuntaamaan toisaalle synnyinkotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden, tai oikeammin sanottuna, tottuvat siellä olemaan kiintymättä mihinkään. Tuskinpa veli ja sisar tuntevat toisensa. Kun kaikki perheenjäsenet kokoontuvat juhlatiloihin, saattavat he toisilleen olla hyvin kohteliaita; mutta he ovat kuitenkin vieraat toisilleen. Niin pian kuin ei enää vanhempien kesken vallitse mitään sydämellisen herttaista suhdetta, niin pian kuin perhepiiri ei enää ole elämän sulostuttaja, niin korvaukseksi turvaudutaan huonoihin tapoihin. Kuka olisi niin typerä, ettei huomaisi, miten nämä seikat ovat välttämättömässä yhteydessä, vallan kuin ketjun renkaat.