Émilellä on vähä tietoja; mutta ne, jotka hänellä on, ovat todella hänen omansa. Hän ei tiedä mitään ainoastaan puoleksi. Niiden harvojen seikkojen joukossa, jotka hän tietää ja jotka hän tietää hyvin, on tärkein, että on paljo sellaista, mitä hän ei tiedä, mutta minkä hän kerran tulevaisuudessa voi tietää, että on olemassa paljon enempi seikkoja, jotka muut ihmiset tietävät ja joita hän ei elämässään ole tietävä, ja että on lukemattomia muita seikkoja, joita ei yksikään ihminen koskaan ole tietävä. Hänellä on yleistajuinen äly, ei saavuttamiensa tietojen puolesta, vaan sen kyvyn puolesta, jonka nojalla hän osaa niitä itselleen hankkia. Hänellä on avoin, älykäs, kaikkeen altis henki, ja jollei hän olekaan, kuten Montaigne sanoo, oppinut, on hän ainakin oppimiseen kykenevä. Minulle riittää, jos hän kaikesta, mitä tekee, tietää, mitä se hyödyttää, ja että hän kaikkeen, minkä uskoo, löytää riittävän perusteen. Sanon vielä kerran, ettei tarkoitukseni ole opettaa hänelle tiedettä, vaan taidon sitä tarvitessaan omistaa, antaa hänelle oikea käsitys tieteen arvosta ja saattaa hänet rakastamaan totuutta ennen kaikkea. Tätä metodia noudattaen edistyy hitaasti, mutta ei koskaan astu turhaa askelta eikä koskaan tarvitse astua takasinpäin.

Émilellä on tietoja ainoastaan luonnontieteiden ja puhtaan fysiikan alalla. Hän ei edes nimeltä tunne historiaa eikä tiedä mitä metafysiikka ja moraali on. Hän tuntee ihmisen olennaiset suhteet olioihin, mutta ei ainoatakaan ihmisten välisistä moraalisista suhteista. Hän osaa varsin vähän yleistää ja abstraheerata käsitteitä. Hän huomaa muutamissa esineissä samoja ominaisuuksia, punnitsematta mitä nämä ominaisuudet ovat itsessään. Hän tuntee abstraktisen paikallisuuden geometrian kuvioista ja abstraktiset lukusuhteet algebran merkeistä. Nämä kuviot ja merkit ovat hänen abstraktsioniensa tukia, joihin hänen aistinsa nojaavat. Hän ei ollenkaan pyri tuntemaan olioita niiden oikean luonnon puolesta vaan ainoastaan niiden suhteiden puolesta, jotka herättävät hänen mielenkiintoaan. Hän arvostelee sitä, mikä on hänelle vierasta ainoastaan mikäli se suhtautuu häneen itseensä; mutta tämä arvostelu on tarkka ja varma. Haaveelliset ja sovinnaiset näkökohdat ovat siitä vallan poissuljetut. Hän panee enimmin arvoa siihen, mikä on hänelle hyödyllistä, ja kun hän ei koskaan poikkea tästä menettelytavastaan, ei yleinen mielipide ollenkaan vaikuta hänen toimintaansa.

Émile on työteliäs, kohtuullinen, kärsivällinen, lujaluontoinen ja täynnä rohkeutta. Hänen vielä kokonaan kiihottumaton mielikuvituksensa ei koskaan suurenna hänen vaarojaan. Hän tuntee varsin vähän kärsimystä, ja kestää sen lujana, hän kun ei ole tottunut napisemaan kohtaloa vastaan. Mitä kuolemaan tulee, hän ei vielä oikein tiedä mitä se on. Mutta ollen tottunut vastustamatta noudattamaan välttämättömyyden lakia, on hän kuolinhetken tultua vaikeroimatta ja nurkumatta kuoleva; ja tämähän on kaikki, minkä luonto sallii tuona kaikkien kammoamana hetkenä. Vapaana eläminen ja riippumattomana pysyminen inhimillisistä seikoista opettaa paraiten kuolemaa kestämään.

Sanalla sanoen: Émilellä on hyvettä sen verta, mikäli se koskee häntä itseänsä. Jotta hän voisi omistaa yhteiskunnalliset hyveet, tarvitsee hänen ainoastaan tuntea niitä vaativat suhteet, joten häneltä siis vaan puuttuu tietoja, joita hänen henkensä on vallan valmis vastaanottamaan.

Hän arvostelee itseään riippumattomana muista ja on tyytyväinen, jos eivät muut sekaannu hänen asioihinsa. Hän ei vaadi keneltäkään mitään eikä luule olevansa kenellekään mitään velkaa. Hän on yksin inhimillisessä yhteiskunnassa ja luottaa yksinomaan itseensä. Hänellä onkin enemmän kuin muilla oikeutta luottaa itseensä, sillä hänessä on kaikki se, mitä hänen ikäiseltään voi odottaa. Hänellä ei ole erehdyksiä, tai on ainoastaan sellaisia, jotka meille kaikille ovat välttämättömät. Hänellä ei ole vikoja, tai ainakin on hänellä vaan sellaisia, joista ei yksikään ihminen ole vapaa. Hänellä on terve ruumis, notkeat jäsenet, tarkka ja ennakkoluuloista vapaa äly, sydän vapaa ja vailla intohimoja. Itserakkaus, ensimäinen ja luonnollisin niistä kaikista, tuskin vielä ollenkaan on herännyt. Häiritsemättä kenenkään rauhaa hän on elänyt niin tyytyväisenä, onnellisena ja vapaana kuin luonto on sallinut. Onko kenties mielestänne lapsi, joka näin on saavuttanut viidennentoista ikävuotensa, menettänyt edelliset vuotensa?

NELJÄS KIRJA.

Kuinka pian kuluukaan elämämme täällä maan päällä! Sen ensimäinen neljännes, on kulunut, ennenkuin tunnemme sen oikeata käyttämistä, ja sen viimeinen neljännes kuluu, sittenkuin olemme lakanneet siitä nauttimasta. Alussa emme osaa elää; eikä aikaakaan, emme enää voi elää. Ja siitä ajasta, joka on näiden kahden hyödyttömän äärikauden välillä, kolme neljännestä kuluu uneen, työhön, pakonalaisuuteen ja kaikenlaisiin vaivoihin ja kärsimyksiin. Elämä on lyhyt, vähemmin senvuoksi, että sitä kestää verrattain lyhyen aikaa, kuin senvuoksi, ettei tästä lyhyestä ajasta meille jää juuri mitään jäljelle elämästä nauttiaksemme. Joskohta kuolinhetki onkin kaukana synnyinhetkestä, elämä on kuitenkin aina liian lyhyt, kun tuota aikaa huonosti täytetään.

Synnymme niin sanoakseni kaksi kertaa: ensin olemassaoloa ja toiseksi elämää varten, s.o. ensin sukuamme, toiseksi sukupuoltamme varten. Ne, jotka pitävät naista joka suhteessa kehittymättömänä ihmisenä, epäilemättä erehtyvät. Tosin ulkonainen vertailu puoltaa heidän mielipidettään. Mieskuntaisuuden ikään asti erisukupuolisissa lapsissa ei ole mitään, joka ilmeisesti erottaisi ne toisistaan. Niillä on samanlaiset kasvot, samanlainen vartalo, samanlainen ihonväri, samanlainen ääni, sanalla sanoen, ne ovat kokonaan toistensa kaltaiset. Tytöt ovat lapsia, pojat ovat lapsia; sama nimi siis riittää näille molemmille niin suuressa määrin toistensa kaltaisille olennoille. Ne mieshenkilöt, joiden sukupuolen täydellinen kehitys ehkäistään, säilyttävät tuon yhtäläisyyden koko elinikänsä. He ovat aina suuria lapsia. Naiset eivät sitä ollenkaan menetä eivätkä monessa suhteessa koskaan näytä olevan muuta kuin lapsia.

Mutta mies ei yleensä ole luotu aina pysymään lapsena. Hän vapautuu lapsuuden tilasta luonnon määräämänä aikana, ja tämä käänneaika, vaikka onkin varsin lyhyt, jättää sangen pitkällisiä vaikutuksia seuraavaan ikäkauteen.

Aivan kuin meren kohina jo kauan edeltäpäin ennustaa myrskyä, tätä myrskyisää mullistusta ilmaisee heräävien intohimojen ääni: kumea kuohunta ennustaa vaaran lähenemistä. Lapsen mielialassa tapahtuu muutos; usein toistuvat kiivauden purkaukset ja alituinen mielenkiihotus saattavat miltei mahdottomaksi hillitä lasta. Se on kuuro sille äänelle, joka ennen saattoi sen tottelevaiseksi; siitä on tullut raivoava jalopeura, joka ei enää tottele kesyttäjäänsä ja joka ei enää tunnusta mitään ohjausta.