Näihin muuttuvan mielialan merkkeihin liittyy selvästi huomattavia muutoksia lapsen kasvoissa. Nämä näet kehittyvät ja saavat omituisen leimansa. Leuvan harvat ja pehmeät haivenet tummenevat ja jäykistyvät. Laulunääni muuttuu tai oikeammin katoaa joksikin aikaa. Tällä kehitysasteella oleva ei ole lapsi eikä mies, eikä se voi käyttäytyä kummankaan tavoin. Hänen silmänsä, nuo sielun kuvastimet, joissa ei tähän asti ole ollut mitään erityistä ilmettä, muuttuvat puhuviksi ja tuntehikkaiksi. Heräävä hehku niitä vilkastuttaa; niiden katseet muuttuvat eloisammiksi, säilyttäen pyhän viattomuutensa, mutta menettäen aikaisemman typeryytensä. Hän tietää jo että ne voivat ilmaista liian paljon, hän alkaa osata niitä luoda maahan ja punastua. Hän muuttuu tunteikkaaksi, ennenkuin tietää mitä tuntee, hän on levoton ilman syytä. Kaikki tämä saattaa käydä hitaasti ja jättää kasvattajalle toimimisaikaa. Mutta jos hänen vilkkautensa käy liian kärsimättömäksi, jos kiivastuminen muuttuu raivoksi, jos hän vuoroin ärtyy ja heltyy, jos hän syyttä vuodattaa kyyneleitä, jos henkilöiden läheisyydessä, jotka alkavat käydä hänelle vaarallisiksi, hänen valtasuonensa sykkii kiivaammin ja hänen silmänsä säihkyy, jos naisen käsi, tarttuessaan hänen käteensä, panee hänet värähtämään, jos hän on hämillään tai pelokas naisen läheisyydessä, silloin Odysseus, viisas Odysseus, ole varuillasi! Ne säkit, jotka niin huolellisesti suljit, ovat auki. Tuulet ovat jo irtipäästetyt; älä enää hetkeksikään luovu peräsimestä, muuten kaikki on hukassa.
Nyt tapahtuu se uudestasynty, josta olen puhunut. Nyt näet ihminen todella syntyy elämää varten, ja silloin ei mikään inhimillinen seikka ole hänelle vieras. Tähän asti kasvattajan huolenpito on ollut pelkkää lastenleikkiä; nyt vasta se saa varsinaisen merkityksensä. Tämä ajankohta, jolloin tavallinen kasvatus lakkaa, on varsinaisesti se, jolloin meidän kasvattavan toimintamme tulee alkaa. Mutta hyvin voidaksemme esittää tätä uutta suunnitelmaa, tulee meidän korkeammalta näkökohdalta tarkastaa niitä seikkoja, jotka ovat sen yhteydessä.
Vaistot ja vietit ovat ihmisen itsensä säilyttämisen tärkeimpiä ylläpitäjiä. On siis sekä tehotonta että naurettavaa koettaa niitä perin pohjin hävittää; se olisi luonnon korjailemista, Jumalan luomakunnan parantelemista. Jos Jumala käskisi ihmisen hävittää ne vietit, jotka hän itse on ihmiselle antanut, Jumala tahtoisi eikä tahtoisi; hänen tahtonsa olisi ristiriitainen. Hän ei koskaan ole antanut niin mieletöntä käskyä, ei mitään sellaista ole kirjoitettu ihmissydämeen. Sitä näet, minkä Jumala määrää ihmisen tehtäväksi, hän ei ilmoita toisen ihmisen kautta, vaan sanoo sen itse, piirtää sen itse sydämen pohjaan.
Minä puolestani pitäisin sitä, joka tahtoisi estää viettien ja niistä johtuvien intohimojen kehittymistä yhtä mielettömänä kuin sitä, joka tahtoisi ne tukahuttaa. Ne, jotka luulevat tähänastisen tarkoitukseni olleen tämän, ovat minua kovin väärin käsittäneet.
Mutta menettelisikö se järkevästi, joka sen nojalla että ihmisellä luonnostaan on intohimoja, tekisi sen johtopäätöksen, että kaikki intohimot, joita itsessämme tunnemme, ja jotka havaitsemme muissa, ovat luonnolliset? Niiden alkulähde tosin on luonnollinen, mutta tuhannet oudot purot ovat sitä lisänneet. Siitä on paisunut suuri virta, joka lakkaamatta kasvaa, ja josta vaivoin löytäisi muutaman pisaran sen alkuperäistä vettä. Luonnolliset viettimme ovat sangen rajoitetut. Ne ovat vapautemme välikappaleita ja niiden tarkoitus on ylläpitämisemme. Kaikki ne vietit, jotka meitä orjuuttavat ja voimiamme riuduttavat, ovat ulkoa tulleita. Luonto ei meille niitä anna, me omaksumme ne luonnon vahingoksi.
Intohimojemme alkujuuri, joka samalla on kaikkien muiden intohimojen alkusyy ja perustus, ollen ainoa ihmiselle synnynnäinen ja pysyen hänessä koko elämän ajan, on rakkaus itseemme. Se yksin on alkuperäinen, syntymästä peritty ja aikaisempi kaikkia muita intohimoja, nämä kun näet kaikki tavallansa vaan ovat sen muunnelmia. Tässä suhteessa siis kaikki intohimot ovat luonnolliset. Mutta suurimmalla osalla näitä muunnelmia on vieraat ja oudot syyt, joita ilman ne eivät koskaan esiintyisi. Mainitut muunnelmat eivät suinkaan ole meille hyödylliset, vaan päinvastoin vahingolliset. Ne näet menettävät alkuperäisen merkityksensä ja muuttuvat epäsuhtaisiksi. Silloin ihminen poistuu luonnosta, ja joutuu ristiriitaan itsensä kanssa.
Rakkaus itseemme on aina jotakin hyvää ja luonnon järjestyksen mukaista. Koska jokaisen erityisesti on pitäminen huolta itsensäsuojelemisesta, on ja tulee jokaisen tärkeimpänä huolena olla sitä alati valvoa, ja miten sitä muuten näin voisi valvoa, ellei sitä kaikista enimmin harrastaisi?
On siis välttämätöntä, että rakastamme itseämme, jotta itseämme suojelisimme; on välttämätöntä, että rakastamme itseämme enempi kuin mitään muuta. Välitön seuraus tästä samasta tunteesta on se, että rakastamme sitä, joka meitä suojelee. Jokainen lapsi kiintyy imettäjäänsä. Romulus varmaankin oli kiintynyt siihen naarassuteen, joka häntä imetti. Alussa tämä kiintymys on vallan vaistomainen. Se, mikä edistää jonkun yksilön mielihyvää, vetää sitä puoleensa, se taas mikä yksilöä vahingoittaa, työntää sitä luotaan; tuo johtuu sokeasta vaistosta. Se seikka, joka muuttaa tämän vaiston tunteeksi, nimittäin kiintymyksen rakkaudeksi ja vastenmielisyyden vihaksi, on ilmeinen tarkoitus meitä vahingoittaa tai hyödyttää. Emme kiinny lämpimästi tunteettomiin olentoihin, jotka yksinomaan seuraavat muilta saamiaan vaikutteita; mutta ne, joilta odotamme hyvää tai pahaa, riippuen heidän sisäisestä mielenlaadustaan ja tahdostaan, ne, joiden näemme vapaasti toimivan hyödyksemme tai vahingoksemme, herättävät meissä samanlaisia tunteita kuin ne, joita itse meille osottavat. Sitä, joka on meille hyödyllinen, haemme; mutta sitä, joka tahtoo meitä hyödyttää, rakastamme. Sitä, joka meitä vahingoittaa, pakenemme; mutta sitä, joka meitä tahtoo vahingoittaa, vihaamme.
Lapsen ensimäinen tunne on rakkaus itseensä; toinen tunne, joka johtuu tuosta ensimäisestä, on rakkaus niihin, jotka sitä ympäröivät. Sillä siinä heikkoudentilassa, jossa lapsi on, se ei tunne ketään muusta kuin saamastaan huolenpidosta ja hoidosta. Ensin lapsen kiintymys imettäjäänsä ja opettajattareensa johtuu pelkästä tottumuksesta. Hän hakee heidän seuraansa sentähden, että tarvitsee heitä ja että heidän huolenpitonsa hänelle tuottaa mielihyvää. Tätä suhdetta saattaa pikemmin sanoa tuttavuudeksi kuin hyväntahtoisuudeksi. Kestää kauan, ennenkuin lapsi ymmärtää, että nuo henkilöt ovat hänelle hyödylliset ja että he tahtovat häntä hyödyttää. Silloin vasta hän alkaa heitä rakastaa.
Lapsi on siis luonnostaan taipuvainen hyväntahtoisuuteen, se kun huomaa että kaikki, jotka sitä lähestyvät ovat halukkaat sitä auttamaan, ja kun se tämän kokemuksen nojalla tottuu saamaan edullisen ajatuksen ihmisistä. Mutta mikäli sen suhteet, sen tarpeet ja kaikenlainen riippuvaisuus laajenevat, siinä herää tietoisuus tästä riippuvaisuussuhteesta muihin, ja siitä syntyy käsitys velvollisuuksista ja oikeuksista. Silloin lapsi muuttuu vallanhimoiseksi, kateelliseksi, vilpilliseksi ja kostonhimoiseksi. Jos se taivutetaan kuuliaisuuteen, se ei huomaa annetun käskyn tuottamaa hyötyä, vaan arvelee sitä oikullisuuden tai vahingoittamishalun aiheuttamaksi ja rupeaa tenäilemään. Jos taaskin lasta tottelee, niin se, niin pian kuin joku seikka sen tahtoa vastustaa, huomaa siinä aikeellista vastustusta; se lyö tuolia tai pöytää siitä, että se on sitä vastustanut. Rakkaus itseemme, joka kohdistuu ainoastaan omaan yksilöömme, tulee tyydytetyksi, kun varsinaiset tarpeemme tyydytetään. Mutta itse rakkaus, joka vertailee, ei koskaan tyydy eikä saata tyytyä; tämä tunne näet, joka saattaa meitä pitämään itseämme muita parempana, vaatii että myöskin muut pitäisivät meitä itseään parempina, ja tämä on mahdotonta. Siis lempeät ja hellät tunteet syntyvät rakkaudesta itseensä, jotavastoin vihamieliset ja ärtyisät tunteet saavat alkunsa itserakkaudesta. Sentähden ihmisen saattaa olennaisesti hyväksi se ominaisuus, että hänellä on vähä tarpeita ja että hän vähän vertaa itseään muihin; olennaisesti pahaksi taas hänet saattaa se seikka, että hänellä on paljo tarpeita ja että hän paljon ottaa huomioon muiden mielipiteitä. Nojaten tähän periaatteeseen helposti huomaa, miten saattaa ohjata hyvään tai pahaan kaikki lasten ja aikaihmisten mielenliikutukset. On totta että lasten on vaikea elämässä aina pysyä hyvinä, koska eivät voi aina elää yksin, ja tämä vaikeus lisääntyy välttämättömästi mikäli heidän suhteensa laajenevat. Ja etenkin tässä suhteessa yhteiskunnan tarjoamat vaarat saattavat kasvattajan taidon ja huolenpidon kahta tärkeämmäksi, jotta voisi estää ihmissydämestä sen turmeluksen, joka syntyy uusien tarpeiden vaikutuksesta.