Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Sopivin tutkimusala ihmiselle ovat hänen omat olosuhteensa. Niin kauan kuin hän yksinomaan tuntee olemuksensa fyysillisen puolen, tulee hänen tutkia itseänsä suhteissaan olioihin. Tämä on hänen lapsuutensa tehtävä. Kun hän rupeaa tuntemaan siveellistä persoonallisuuttaan, tulee hänen tutkia suhteitaan ihmisiin. Tämä on koko hänen elämänsä tehtävä, joka alkaa sillä kehitysasteella, mihin tarkastuksemme nyt on ennättänyt.

Niin pian kuin nuorukainen tuntee naistoverin tarvetta, hän ei enää ole erillään elävä olento, eikä hänen sydämensä ole yksin. Kaikki hänen suhteensa sukuunsa, kaikki hänen sielunsa hellät tunteet heräävät tuosta tarpeesta. Hänen ensimäinen intohimonsa panee pian kaikki hänen muut intohimonsa kuohuksiin.

Vaiston pyyteet ovat epämääräiset. Toinen sukupuoli tuntee vetovoimaa toisen puoleen; siinä ilmenee luonnon vietti. Valitseminen, parempana pitäminen, persoonallinen kiintyminen ovat tietojen, ennakkoluulojen ja tottumuksen aiheuttamia. Tarvitsemme aikaa ja tuttavuuksia kyetäksemme rakkautta tuntemaan. Saatamme rakastaa vasta silloin kun olemme arvostelleet, ja pitää jotakin henkilöä muita parempana vasta silloin, kun olemme vertailleet. Nämä arvostelmat suoritamme huomaamattamme, mutta siltä me todella ne teemme. Todellista rakkautta ihmiset aina tulevat kunnioittamaan, mitä tätä vastaan väitettäneenkin; sillä vaikka sen liian kiihkeät ilmaukset vievät meitä harhaan, ja vaikka se ei sulje pois rakkautta tuntevasta sydämestä pahoja ominaisuuksia, joita se suorastaan voi synnyttääkin, se kuitenkin edellyttää myöskin kunnioitusta ansaitsevia ominaisuuksia, joita ilman ihminen ei ollenkaan voisi rakkautta tuntea. Se rakkauden esineen valitsemus, joka näyttää olevan ristiriidassa järjen kanssa, johtuu kuitenkin järjen toiminnasta. On sanottu rakkauden jumalaa sokeaksi, vaikka hänellä on paremmat silmät kuin meillä ja vaikka hän näkee sellaisia ominaisuuksia, joita me emme kykene erottamaan. Siitä, jolla ei olisi mitään käsitystä etevyydestä ja kauneudesta, kaikki naiset olisivat yhtä hyvät, ja ensimäinen vastaan tullut olisi aina kaikkein miellyttävin. Kaukana siitä, että rakkaus olisi luonnon synnyttämä, se päinvastoin on luonnollisten viettien ojennusnuora ja hillitsijä. Se muun muassa vaikuttaa sen, että, lukuunottamatta rakastettua henkilöä, toinen sukupuoli tulee vallan välinpitämättömäksi toiseen sukupuoleen nähden.

Mutta kohdistaessamme erityisen suosiomme ja kiintymyksemme johonkin henkilöön, tahdomme että hän samoin tekisi meille. Rakkauden tulee olla molemmanpuoleinen. Jotta saavuttaisi rakkautta, tulee tehdä itsensä rakastettavaksi. Jotta minua pidettäisiin muita parempana, tulee minun saattaa itseni toista rakastettavammaksi, jopa rakastettavammaksi kaikkia muita, ainakin rakkauteni esineen silmissä. Siitä johtuu se, että rupeamme vertaamaan itseämme heihin; siitä johtuu kilpailu ja mustasukkaisuus. Sydän, joka on täynnä uhkuvia tunteita, kernaasti tahtoo jaella muille sydämensä yltäkylläisyyttä. Tarpeesta omistaa lemmitty syntyy pian tarve omistaa ystävä; se, joka on kokenut, miten viehkeätä on olla rakastettu, tahtoo että kaikki häntä rakastaisivat. Mutta kun kaikki tavoittelevat tällaista etusijaa, on välttämätöntä, että monen toiveet jäävät tyydyttämättä. Rakkauden ja ystävyyden mukana syntyvät erimielisyydet, vihamielisyys ja viha. Näin monen intohimon helmasta yleinen mielipide kohottaa järkähtämättömän valtaistuimensa, ja sen vallan alle taipuneet typerät kuolevaiset perustavat oman olemuksensa yksinomaan muiden mielipiteille.

Jos näitä näkökohtia laajennamme, huomaamme mistä johtuu se itserakkauden muoto, jota luulemme luonnolliseksi, ja miten rakkaus itseemme, kun se lakkaa olemasta ehdoton tunne, suurissa sieluissa muuttuu ylpeydeksi ja pienissä turhamielisyydeksi ja miten se kaikissa ihmisissä saavuttaa ravintonsa lähimmäisen kustannuksella. Tämäntapaisilla intohimoilla ei ole alkujuurta lasten sydämessä eikä voi siinä syntyä itsestään. Me yksin ne siihen istutamme, yksistään meidän syymme on se, että ne siihen juurtuvat. Mutta näin ei enää ole nuorukaisen sydämen laita; miten tahansa menettelemmekään, ne siinä syntyvät meidän toimenpiteistämme huolimatta.

Aluksi mainitsemme muutamia tärkeitä mietteitä puheena olevasta kriitillisestä tilasta. Siirtymistä lapsuuden iästä mieskuntoisuuden ikään ei luonto ole niin tarkasti määrännyt, ettei se vaihtelisi eri yksilöissä, riippuen eri luonnonlaadusta, ja eri kansoissa, riippuen ilmanaloista. On yleisesti tunnettua, mitä eroavaisuuksia tässä suhteessa on huomattu kuumien ja kylmien maiden asukkaiden välillä, ja jokainen on huomannut, että hehkuvaluontoiset ihmiset kehittyvät aikaisemmin kuin muut. Mutta saattaapa erehtyä tässä suhteessa vaikuttaviin syihin nähden ja luulla fyysillisten seikkojen aiheuttamaksi sellaista, minkä alkusyy onkin etsittävissä henkisen elämän alalla. Tämä on meidän vuosisatamme filosofian tavallisimpia erehdyksiä. Luonnon tarjoama opetus on myöhäinen ja hidas, ihmisten antama taas on melkein aina ennenaikainen. Edellisessä tapauksessa aistit herättävät mielikuvituksen, jälkimäisessä mielikuvitus herättää aistit; se antaa niille liian aikaisen toiminnan, joka ehdottomasti hermostuttaa ja heikontaa ensin yksilöitä ja sitten ajan pitkään koko sukua. Yleisempi ja varmempi huomio, kuin että eri ilmanaloilla on eri vaikutus, on se, että mieskuntoisuus ja sukupuolen kypsyminen aina tapahtuu aikaisemmin sivistyneillä kansoilla kuin sivistymättömillä ja raakalaisilla kansoilla.[97] Lapsilla on erityinen tarkka vaisto huomaamaan ulkonaisen säädyllisyyden teeskentelyn takaa haamoittavia, tuon säädyllisyyden verhoamia huonoja tapoja. Tuo hienosteltu kieli jota niille opetetaan, niille annetut hyvän käytöstavan ohjeet, se salaperäisyyden harso, jota koetetaan levittää niiden silmien eteen, ovat pelkkiä yllykkeitä niiden uteliaisuudelle. Siitä tavasta, jolla tässä kohdin menetellään, johtuu ilmeisen selvästi, että juuri sitä, mitä tahdotaan lapsilta salata, niille opetetaan, ja tämän opetuksen ne kaikista saamistaan opetuksista parhaiten painavat mieleensä.

Jos vetoaa kokemukseen, huomaa missä määrin tämä mieletön menettely jouduttaa luonnon työtä ja tärvelee luonnonlaadun. Tämä on pääsyitä siihen, että rotu kaupungissa huononee. Nuorukaiset, jotka ennen aikaa uupuvat, jäävät pieniksi, heikoiksi ja huonokasvuisiksi ja vanhenevat sen sijaan että varttuisivat, samoin kuin viiniköynnös, joka pannaan kantamaan hedelmiä keväällä, surkastuu ja kuihtuu ennen syksyä.

On tarpeellista elää sivistymättömän ja tavoiltaan yksinkertaisen kansan keskuudessa, jos mielii tietää mihin ikään asti onnellinen tietämättömyys saattaa pidentää lasten viattomuudentilaa. On samalla liikuttavaa ja naurettavaa nähdä miten eri sukupuoliset henkilöt siellä antautuvat sydämensä huolettomuuteen ja jatkavat huolimatta ikänsä ja kauneutensa kukoistusajasta lapsuuden yksinkertaisia leikkejä, sekä miten heidän tuttavallinen seurustelunsa parhaiten todistaa heidän yhteisten huviensa viattomuutta. Kun sitten nämä miellyttävät nuoret ihmiset menevät naimisiin, tulevat he, antaessaan toinen toiselleen turmelemattoman olentonsa, toisilleen kahta rakkaammiksi. Taaja joukko terveitä ja rotevia lapsia yhä lujemmin tukee liittoa, jota ei mikään häiritse, ja tarjoaa heille hedelmiä palkkana viisaasti vietetyistä alkuvuosista.

Koska se ikämäärä, johon päästyään ihminen tulee tietoiseksi sukupuolestaan, vaihtelee yhtä paljon kasvatuksen kuin luonnon vaikutuksesta, seuraa siitä, että voimme sen saavuttamista jouduttaa tai viivyttää noudattamalla vastaavaa lasten kasvatustapaa. Ja koska ruumis voittaa tai menettää voimakkaisuuttaan riippuen siitä, viivytetäänkö vai joudutetaanko tätä kehitystä, on luonnollista, että kuta enempi sitä koetetaan viivyttää, sitä enemmän nuorukainen saa virkeyttä ja voimaa. Tässä puhun ainoastaan puhtaasti ruumiillisista vaikutuksista; mutta pian saamme nähdä, että ne ovat laajemmatkin.

Näistä mietteistä johdan vastauksen tuohon niin usein tehtyyn kysymykseen, sopiiko lapsille aikaisin selvitellä niiden uteliaisuuden esinettä, vai onko parempi viedä niitä tässä suhteessa harhaan viattomien erehdyksien muodossa. Mielestäni ei pidä tehdä kumpaakaan. Ensiksi on näet otettava huomioon, ettei tämä uteliaisuus niissä herää, ellei siihen ole annettu aihetta. On siis meneteltävä niin, ettei se herää. Toiseksi sellaiset kysymykset, joihin ei ole pakko vastata, eivät vaadi pettämään kysymyksen tekijää; parempi on olla kokonaan vastaamatta sellaisiin kysymyksiin, kuin vastata valehtelemalla. Lapsi ei ole sanottavasti hämmästyvä tällaisesta menettelystä, jos sitä sen suhteen on noudatettu välinpitämättömissä seikoissa. Jos taas päätetään antaa lapselle vastaus, niin tapahtukoon tämä hyvin yksinkertaisesti, ilman salaperäisyyttä, ilman pulmallista epäröimistä ja ilman hymyilyä. On paljon vähemmän vaarallista tyydyttää lapsen jo herännyttä uteliaisuutta kuin sitä herättää.