Mutta miksi taas tässä huomautan tätä seikkaa? Epäilemättä hyvin moni lukijoistani on moittiva minua siitä, että olen unhottanut aikaisemmat päätökseni ja sen alituisen onnen, jonka lupasin oppilaalleni. Onnettomia, kuolevia, tuskan ja kurjuuden näkyjä! Kaunis onni! oiva nautinto nuorelle sydämelle, joka juuri herää elämään! Tuo surunvoittoinen kasvattaja, joka tahtoi antaa kasvatilleen niin mielihyvää uhkuvan kasvatuksen, avaakin hänen mielensä yksinomaan kärsimyksille. Näin varmaankin sanotaan. Minua tämä puhe ei liikuta; olen näet luvannut tehdä kasvattini todella onnelliseksi enkä näennäistä onnea nauttivaksi. Onko minun syyni, että aina annatte harhakuvien pettää itseänne ja että luulette niitä todellisuudeksi?
Kuvitelkaamme kahta nuorukaista, jotka ensi kasvatuksensa päätyttyä astuvat ulos maailmaan kahdesta toisilleen vallan vastakkaisesta ovesta. Toinen kohoaa äkkiä Olympokselle ja yhtyy mitä loistavimpaan seuraan. Hän viedään hoviin, ylhäisten, rikkaiden, kauniiden naisten luo. Oletan että häntä kaikkialla juhlitaan enkä ota huomioon, minkä vaikutuksen tämä kohtelu tekee hänen järkeensä; oletan että se voi tuon kohtelun vaikutuksia vastustaa. Hän rientää huvista toiseen, joka päivä tarjoaa hänelle uusia huvituksen esineitä. Hän antautuu tähän kaikkeen osottaen harrastusta ja intoa, joka teitä häikäisee. Huomaatte hänen olevan tarkkaavaisen, innokkaan ja uteliaan; hänen alussa ilmenevä ihailunsa herättää huomiotanne. Luulette häntä tyytyväiseksi, mutta tarkatkaa lähemmin hänen tilaansa. Te luulette hänen nauttivan; minä taas luulen hänen kärsivän.
Mitä hän ensiksi huomaa, kun hänen silmänsä aukenevat asioita näkemään? Joukon niin sanottuja hyviä seikkoja, joita hän ei ole tuntenut ja joista useimmat ainoastaan hetken ovat hänen käytettävänään ja näyttävät tarjoutuvan hänelle ainoastaan pannakseen häntä niitä kaihoamaan silloin kun hän ei enää niitä omista. Jos hän kulkee palatsissa, näette hänen levottoman uteliaana kysyvän miksi hänen isänsä talo ei ole samanlainen. Kaikki hänen kysymyksensä osottavat, että hän koko ajan vertaa itseään tämän talon isäntään. Ja tämä vertailu on nöyryyttävä hänen omiin oloihinsa nähden, siten kiihottaen ja loukaten hänen turhamielisyyttään. Jos hän kohtaa nuoren miehen, joka on paremmin puettu kuin hän itse, huomaan hänen itsekseen napisevan vanhempiensa saituutta vastaan. Jos hän taas on paremmin puettu kuin toinen, pahoittaa häntä nähdessään tuon toisen asettavan hänet varjoon joko syntymänsä tai nerokkaisuutensa nojalla ja koko kullalla kirjaillun pukunsa himmenevän yksinkertaisen verkatakin rinnalla. Jos hän yksin loistaa seurapiirissä ja jos hän kohoaa varpailleen, jotta hänet paremmin nähtäisiin, niin kellähän muista läsnäolijoista ei olisi salainen halu nolata tuota ylpeän ja itserakkaan näköistä nuorta keikaria? Kaikki liittyy kohta häntä vastaan; jonkun vakavan miehen levottomuutta herättävät katseet ja jonkun pilkkakirveen ivapuheet saapuvat ennen pitkää hänen korviinsa. Ja vaikkapa yksi ainoa henkilö häntä ylenkatsoisi, niin tuon yhden ylenkatse sinä hetkenä myrkyttää toisten suosionosotukset.
Olettakaamme hänessä kaikkia edullisia ominaisuuksia; tulkoon hänen osakseen runsaasti huvia, olkoon hänessä paljo etevyyttä; olkoon hän hyvin kasvanut, henkevä, rakastettava. Naiset tulevat hänen seuraansa etsimään. Mutta suosiessaan häntä ennenkuin hän heitä rakastaa, he tekevät hänestä pikemmin houkkion kuin rakastajan. Hänen menestyksensä heidän luonaan on oleva hyvä, mutta hänellä ei ole oleva innostusta eikä intohimoa siitä nauttiakseen. Koska hänen mielihalunsa aina edeltäpäin tyydytetään, ennenkuin ne itsestään ovat saaneet vapaasti syntyä, on hän keskellä huvien yltäkylläisyyttä tunteva pelkkää ikävystymistä ja riippuvaisuutta. Se sukupuoli, joka on luotu hänen onneansa varten, herättää hänessä vastenmielisyyttä ja kyllästymistä ennenkuin hän edes sitä tuntee. Jos hän vielä hakee tiaisten seuraa, tämä tapahtuu pelkästä turhamielisyydestä. Ja jos hän heihin todellisen tunteen siteillä kiintyisi, niin ei hän yksin ole nuori, erinomainen, rakastettava eikä aina ole huomaava rakastajattariaan uskollisuuden ihmeolennoiksi.
En tässä puhu niistä selkkauksista, petoksista, juonista ja kaikenlaisista pettymyksistä, jotka välttämättömästi liittyvät tuollaiseen elämään. Se kokemus, jonka saavutamme yhteydestä maailman kanssa, herättää meissä inhoa sitä kohtaan, se on tunnettu asia. Mutta tässä puhun ainoastaan ensimäisen pettymyksen tuottamista ikävyyksistä.
Mikä vastakohta esiintyykään sille, joka, elettyään perheensä ja ystäviensä piirissä ja huomattuaan olevansa heidän huomaavaisuutensa yksinomaisena esineenä, äkkiä astuu uusiin oloihin, missä hänestä pidetään varsin vähä lukua ja missä hän ikäänkuin katoaa vieraaseen ilmapiiriin, oltuaan niin kauan oman piirinsä keskuksena! Kuinka monta solvausta ja nöyryytystä hänen täytyykään kokea, ennenkuin vapautuu noiden outojen ihmisten parissa niistä ennakkoluuloista omaan etevyyteensä nähden, jotka ovat syntyneet ja joita on ylläpidetty hänen omaistensa parissa! Lapsena kaikki tekivät hänelle mieliksi ja häärivät hänen ympärillään; tultuaan nuorukaiseksi täytyy hänen noudattaa kaikkien muiden tahtoa. Tai jos hän unhottaa uuden asemansa ja säilyttää entisen käytöstapansa, niin mitkä kovat opetukset pakottavat häntä itseään tutkimaan! Hänen tottumuksensa helposti saavuttaa haluamansa esineet saattaa hänet haluamaan paljoa ja panee hänet tuntemaan alituista kaipausta. Kaikki, mikä häntä miellyttää, herättää hänessä halua; kaiken, mikä toisilla on, hän tahtoisi saada. Hän himoitsee kaikkea, kadehtii kaikkia, hän tahtoisi olla kaikkialla, hallitsevana. Turhamielisyys häntä kalvaa, hillittömien halujen hehku polttaa hänen nuorta sydäntään. Niitä seuraavat mustasukkaisuus ja viha. Kaikki riuduttavat intohimot kiihtyvät yhtä haavaa. Keskellä maailman meluavaa hyörinää hän tuntee niiden riehuvan; joka ilta se seuraa häntä hänen kotiansa, johon hän palaa tyytymättömänä itseensä ja muihin. Hän vaipuu uneen täynnä tuhansia turhia tuumia, ollen lukemattomien mielijohteiden valloissa. Ja hänen ylpeytensä maalaa hänen eteensä unissakin ne petolliset mielipyyteet, joiden toteuttaminen häntä houkutellen kalvaa ja jotka eivät koskaan toteudu. Tällainen on teidän kasvattinne. Tarkastakaamme nyt minun kasvattiani.
Jos ensimäinen hänen tekemänsä havainto aiheuttaakin mielipahaa, niin sen ensimäinen vaikutus häneen itseensä onkin mielihyväntunne. Huomatessaan miten monesta kärsimyksestä hän on vapaa, hän tuntee olevansa onnellisempi kuin mitä oli luullutkaan. Hän ottaa osaa vertaistensa kärsimyksiin, mutta tämä osanotto on vapaaehtoinen ja mieluisa. Samalla hän nauttii heidän kärsimystään kohtaan tuntemastaan säälistä ja siitä onnentunteesta, että itse on tuosta kärsimyksestä vapaa. Hän tuntee olevansa tuossa voiman tilassa, joka panee meidän voimamme uhkuen paisumaan ulkopuolelle itseämme ja kohdistamaan toisaalle omalle menestymiselle tarpeettoman toimintakyvyn. Voidaksemme sääliä toisten kärsimystä, tulee meidän epäilemättä tuntea se, mutta ei samalla itse olla sen alaisena. Kun olemme kärsineet tai kun pelkäämme joutuvamme kärsimään, säälimme niitä, jotka paraikaa kärsivät; mutta kun itse kärsimme, säälimme ainoastaan itseämme. Koska me siis kaikki olemme alttiina elämän kärsimyksille ja koska jokainen myöntää toiselle ainoastaan sen määrän sääliä, jota hän nykyhetkellisesti ei itseään varten tarvitse, on selvää, että sääli on hyvin mieluisa tunne, se kun todistaa että olemme edullisemmassa tilassa. Sitä vastoin kovasydäminen ihminen aina on onneton, kun hänen sydämensä tila ei suo hänelle mitään ylimääräistä säälintunnetta, jonka voisi kohdistaa muiden ihmisten kärsimyksiin.
Arvostelemme yleensä liiaksi onnea ulkokuoren mukaan; oletamme sen piilevän siinä, missä sitä on kaikkein vähimmin; etsimme sitä sieltä, missä sitä ei ollenkaan voi olla. Iloisuus on hyvin epäilyttävä onnen merkki. Iloiselta näyttävä ihminen ei useinkaan ole muuta kuin onneton, joka koettaa viedä toisia harhaan ja pettää itseään. Nuo henkilöt, jotka seurapiirissä paljon nauravat ja ovat avomielisiä ja hilpeitä, ovat melkein kaikki alakuloisia ja ärtyisiä kotonaan, ja heidän palvelijansa saavat kärsiä siitä huvituksesta, jonka he seurustelutovereilleen tarjoavat. Todella tyytyväinen mieli ei ole iloinen eikä vallattoman riemukas; sellainen mieli on arka niin suloisesta tunteesta ja pysyy siitä nauttiessaan tästä nautinnosta tietoisena, nauttien täysin määrin ja peläten, että se voisi haihtua. Todella onnellinen ihminen ei juuri puhu eikä hymyile; hän ikäänkuin käärii onnensa sydämensä ympärille. Meluavat leikit ja pauhaava ilo verhoavat inhoa ja ikävää. Surumielisyys sitävastoin soveltuu yhteen todellisen sisäisen ilon kanssa. Heltymys ja kyyneleet seuraavat viehkeimpiä mielenliikutuksia, ja ylenmääräinen ilo aiheuttaa pikemmin itkua kuin naurua.
Vaikka huvien paljous ja vaihtelevaisuus puusta katsoen näyttää synnyttävän onnellisuutta ja sitävastoin tasaisesti soluvan elämän yksitoikkoisuus tuntuu ikävystyttävän, huomaamme päinvastoin, asiaa lähemmin tarkastettuamme, että miellyttävin sieluntila johtuu nautintojen kohtuullisuudesta, joka ei synnytä himoa eikä kyllästymistä. Halujen aiheuttama levottomuus synnyttää uteliaisuutta ja huikentelevaisuutta; rajujen nautintojen tyhjyys herättää inhoa. Emme koskaan kyllästy tilaamme, kun emme tunne parempaa tilaa. Kaikista maapallon ihmisistä villit ovat vähimmin uteliaita ja oloihinsa vähimmin kyllästyneitä. Kaikki on heille yhdentekevää. He eivät nauti olioista, vaan omasta itsestään. Vaikka he eivät tee juuri mitään, ei heillä koskaan ole ikävä.
Seuraihminen esiintyy aina vieraassa naamarissa. Hän kun ei juuri koskaan ole luonnollinen, tuntee hän itsensä aina oudoksi ja kankeaksi kun hänen on pakko olla oma itsensä. Se, millainen hän todella on, ei hänestä merkitse mitään, ulkokuori on hänelle pääasia.