Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Minun on mahdoton kuvitella sellaista nuorukaista, josta juuri olen puhunut, ilman röyhkeätä, hemmoteltua ja teeskenneltyä piirrettä kasvoissa, joka on vastenmielinen teeskentelemättömän yksinkertaisille ihmisille. Oman oppilaani kasvoja taas kuvittelen mieltäkiinnittäviksi ja vilpittömiksi sekä niissä kuvastuvan tyytyväisyyttä ja oikeata sielun rauhaa, joka herättää kunnioitusta ja luottamusta ja joka näyttää ainoastaan odottavan ystävyydentunteiden puhkeamista, lahjoittaakseen oman ystävyytensä niille, jotka häntä lähestyvät. Luullaan, että kasvot kehittyvät sen muotoisiksi, kuin luonto alunpitäen on kaavaillut niiden piirteet. Minä puolestani luulen että kasvojemme piirteet tämän luonnon määräämän kehityksen ohella vallan huomaamattamme saavat usein toistuvien ja tavaksi tulleiden sieluntilojen leiman. Nämä sieluntilat kuvastuvat kasvoissa, se on vallan varma; muututtuaan pysyviksi, ne välttämättömästi painavat kasvoihin pysyvän leimansa. Tämän nojalla päätän, että kasvojen ilme ilmaisee luonnetta ja että joskus toisen nojalla voi tehdä johtopäätöksiä toisen suhteen, menemättä etsimään salaperäisiä selityksiä, jotka edellyttävät meille saavuttamattomia tietoja.

Lapsella ei ole muuta kuin kaksi selvää mielenliikutusta: ilo ja suru. Se joko nauraa tai itkee; sieluntilojen väliasteita sillä ei ole. Lakkaamatta se siirtyy toisesta mainituista mielenliikutuksista toiseen. Tämä alituinen vaihtelu estää lapsen kasvoihin painumasta pysyvää leimaa, erityistä perusilmettä. Mutta siinä iässä, jolloin se on tullut rikastunteisemmaksi, on sillä vilkkaammat ja pysyvämmät mielenliikutukset, ja silloin sen vastaanottamat syvemmät vaikutteet jättävät jälkiä, jotka eivät hevin katoa, ja sen tavaksi tulleesta sieluntilasta johtuu erityinen kasvojen juonne, joka aikaa myöten vakaantuu häviämättömäksi. Kuitenkaan ei ole tavatonta, että ihmisten kasvojen sävy muuttuu eri ikäkausina. Olen nähnyt useita sellaisia henkilöitä ja olen aina huomannut että ne näistä henkilöistä, joiden kehityskulkua olen voinut tarkata ja seurata, ovat muuttuneet sielun taipumuksilta ja pääpyyteiltä. Yksistään tämä huomio, jos sen kokemus vahvistaa, tuntuu minusta ratkaisevan tärkeältä ja olevan paikallaan kasvatusopillisessa tutkimuksessa, jonka tulee osottaa miten ulkonaisten merkkien avulla voi arvostella sisäistä sieluntilaa.

Minun kasvattini ei ole oppinut matkimaan sovinnaisia tapoja eikä teeskentelemään tunteita, joita hänellä ei ole; en luule, että hän siltä on oleva vähemmin rakastettava. Mutta siitä ei tässä olekaan kysymys. Ainakin olen varma siitä, että hänellä on oleva enemmän todellista kiintymyksen tunnetta; ja minun on vaikea uskoa, että se, joka rakastaa ainoastaan itseään, voisi niin hyvin teeskennellä, että miellyttäisi yhtä paljon kuin se, joka kiintymyksen ja hellyyden tunteista muita ihmisiä kohtaan itse kokee täyteläisempää onnen tunnetta. Mutta mitä tulee itse tähän tunteeseen, luulen siitä tarpeeksi puhuneeni, jotta arvostelukykyinen lukija siitä saa oikean käsityksen sekä huomaa, etten ole tuonut esiin ristiriitaisia väitteitä.

Palaan siis metodiini ja sanon: kun tähdellinen aika lähenee, antakaa nuorukaisten nähdä ainoastaan sellaista, mikä viivyttää, eikä suinkaan kiihottaen jouduta heidän sukupuoli-kehitystään. Kytkekää heidän heräävä mielikuvituksensa sellaisilla seikoilla, jotka eivät suinkaan kiihota heidän aistillisuuttaan, vaan päinvastoin ehkäisevät sen toimintaa. Pitäkää heitä erillä suurista kaupungeista, missä naisten komeilu ja säädytön tungettelevaisuus jouduttaa luonnon opastusta, jopa ennättää sen edelle, missä kaikki tarjoaa heidän katseilleen huveja, jotka heidän sopii tuntea vasta silloin, kun heillä on tarpeeksi arvostelukykyä niistä valita sellaiset, jotka ovat oikeat. Viekää heidät heidän ensimäiseen olopaikkaansa, missä maaelämän yksinkertaisuus sallii heidän ikänsä intohimojen hitaammin kehittyä; tai jos heidän taideharrastuksensa vielä kiinnittää heitä kaupunkiin, niin koettakaa juuri tuon harrastuksen avulla heistä karkottaa vaarallista toimettomuutta. Valitkaa huolellisesti heidän seuransa, toimensa ja huvinsa ja asettakaa heidän eteensä liikuttavia, mutta säädyllisiä kuvia, jotka heitä liikuttavat houkuttelematta ja jotka antavat ravintoa heidän tunne-elämälleen, aistillisuutta kiihottamatta. Huomatkaa myös, että kaikkialla tulee välttää liiallisuutta ja että ylen kiihkeät mielenliikutukset matkaansaavat enemmän vahinkoa, kuin mitä niiden avulla on tahdottu välttää. Kuitenkaan ei ole tarkoitus oppilaastanne tehdä sairaanhoitajaa eikä laupeuden veljeä, ei lamauttaa hänen silmiään alituisten surujen ja kärsimysten näyllä eikä viedä häntä toisen potilaan luota toisen luo, sairashuoneesta toiseen, mestauspaikkoihin ja vankiloihin. Hänet tulee saattaa heltymään eikä paatumaan inhimillisen kurjuuden näkemisestä. Jos kauan näemme saman ilmiön, ei se lopulta enää tee meihin mitään vaikutusta; aikaa myöten totumme kaikkeen. Se, minkä näemme liian usein, ei enää vaikuta mielikuvitukseemme, ja ainoastaan mielikuvitus panee meidät tuntemaan toisten kärsimystä. Niinpä papit ja lääkärit yhä nähdessään kuolevia ja kärsiviä lopulta menettävät säälintunteensa. Tutustukoon siis oppilaanne ihmisten kohtaloon ja lähimäisensä kärsimyksiin; mutta älköön hän niitä nähkö liian usein. Yksi ainoa hyvin valittu ja oikeassa valossa osotettu seikka on hänelle kuukauden ajaksi tuottava heltymyksen ja tuumiskelun aihetta. Hänen ratkaiseva arvostelunsa jostakin näkemästään johtuu vähemmin itse näkemästä kuin sen jäljestäpäin tapahtuvasta punnitsemisesta, ja se pysyvä vaikutus, jonka hän saa jostakin esineestä, johtuu vähemmän itse tuosta esineestä, kuin siitä näkökohdasta, joka aiheuttaa häntä tuota esinettä muistelemaan. Täten, viisaasti valiten ja rajoittaen esimerkit, opetukset ja kuvat tylsistytätte pitkiksi ajoiksi aistillisuuden kärjen ja estätte seuraamalla luonnon omaa suuntaa, luontoa kulkemasta harhaan.

Mikäli kasvattinne saavuttaa tietoja, valitkaa sellaisia käsitteitä, jotka vastaavat niitä; ja mikäli hänen halunsa heräävät, valitkaa sellaisia mielikuvituksen esineitä, jotka ovat omansa niitä polkemaan. Eräs vanha soturi, joka oli yhtä puhdas tavoiltaan kuin urhoollinen, kertoi minulle että hänen isänsä, hyvin järkevä, mutta samalla hyvin jumalinen mies, huomatessaan poikansa jo varsin nuorena tuntevan suurta intohimoista vetoa naisiin, oli ponnistanut kaikki voimansa pidättääkseen häntä. Mutta kun isä huolimatta kaikista ponnistuksistaan huomasi poikansa olevan vähällä pujahtaa pakoon isän valvontaa, oli hänen mieleensä johtunut tuuma viedä poika kuppatautisten sairaalaan, missä aiettaan ilmaisematta äkkiä oli vienyt hänet saliin, jossa joukko noita poloisia, hirvittävän parannuskeinon muodossa sai hyvittää säännötöntä elämäänsä. Nähdessään tämän inhottavan näyn, joka yhdellä haavaa järkytti kaikkia aisteja, oli nuori mies vähällä pyörtyä. "Mene, kurja irstailija", sanoi isä silloin hänelle rajusti, "ja seuraa sitä alhaista viettiä, joka sinut tempaa mukaansa; pian olet tunteva itsesi ylen onnelliseksi, jos pääset tähän saliin, jossa mitä inhottavimpien tuskien uhrina olet pakottava isäsi kiittämään Jumalaa kuolemastasi."

Nämä muutamat sanat sen voimakkaan kuvan yhteydessä, joka täällä äkkiä tarjoutui nuorelle miehelle, tekivät häneen vaikutuksen, joka ei koskaan haihtunut. Kun hänen sitten oli pakko viettää nuoruutensa varuskuntakaupungeissa, kärsi hän mieluummin toveriensa ivailun, kuin että olisi noudattanut heidän irstasta elintapaansa. "Olenhan minäkin ollut ihminen", sanoi hän, "ja minulla on ollut heikkouteni; mutta aina tähän korkeaan ikääni asti en ole voinut koskaan kauhistumatta nähdä porttoa." Opettaja! Käytä vähä sanoja; mutta opi valitsemaan paikka, aika ja henkilöt; anna sitten koko opetuksesi esimerkkien muodossa, ja voit olla varma siitä, että saavutat tarkoituksesi.

Ei ole suurta merkitystä sillä, miten lapsuudenikää on käytetty. Se paha, mikä siihen on pujahtanut, on poistettavissa ja se hyvä, mikä sen aikana on saavutettu, on myöhemminkin saavutettavissa. Mutta niin ei ole sen alkuiän laita, jolloin ihminen alkaa todella elää. Tätä ikää ei koskaan kestä tarpeeksi kauan, siihen nähden, mitä sen kuluessa on toteutettava, ja sen tärkeys vaatii alituista tarkkaavaisuutta. Senpä vuoksi panen erityistä painoa siihen, että tätä kehityskautta pidennetään. Hyvän kasvatustavan parhaita sääntöjä on se, että pitää viivyttää kaikkea niin paljon kuin suinkin. Saattakaa edistyminen hitaaksi ja varmaksi; estäkää nuorukaista tulemasta mieheksi sinä hetkenä, jolloin hänen puoleltaan ei puutu mitään miehistyäkseen. Sillävälin kuin ruumis kasvaa, ne elonhenget, joiden on määrä antaa mehua verelle ja voimaa jänterille, muodostuvat ja kehittyvät. Jos nämä saavat toisen vaikutussuunnan ja jos siis se, jonka on määrä vahvistaa toisen yksilön kehittymistä, käytetään toisen yksilön muodostamiseen, niin nuo molemmat olennot jäävät heikoiksi ja luonnon työ jää keskeneräiseksi. Henkisetkin toiminnat kärsivät tästä heikkoudesta, ja sielu, joka silloin on yhtä huono kuin ruumis, kykenee vaan heikosti ja veltosti toimimaan. Suuret ja rotevannäköiset raajat eivät takaa rohkeutta eivätkä neroa. On luonnollista ettei sielun voima yhdy ruumiin voimakkuuteen, jos sielua ja ruumista yhdistävät elimet ovat huonossa kunnossa. Mutta olkootpa ne kuinka hyvässä kunnossa tahansa, on niiden vaikutus heikko, jos niillä on ravintona huono ja köyhtynyt veri, josta puuttuu tuo mehu, joka antaa voimaa ja joustavuutta kaikille ruumiinkoneiston pontimille. Yleensä huomataan enemmän hengen virkeyttä niissä ihmisissä, jotka nuoressa iässään ovat välttäneet ennenaikaista turmelusta, kuin niissä, joiden irstaileva elämä on alkanut siitä perin, kun he siihen ovat kyenneet. Tässä epäilemättä yksi syy siihen, että tavoiltaan puhtaat kansat tavallisesti järkevyydessä ja urhoollisuudessa voittavat tavoiltaan irstaat kansat. Viime mainitut loistavat yksinomaan jonkunlaisilla hienostelluilla pikku-ominaisuuksillaan, joita sanovat henkevyydeksi, terävyydeksi ja älykkäisyydeksi. Mutta noita suuria ja jaloja henkisiä avuja: viisautta ja järkevyyttä, jotka kunnostavat ihmistä kauniiden tekojen, hyveiden ja todella hyödyllisen toiminnan muodossa, on tavattavissa ainoastaan edellisissä.

Opettajat valittavat, että nuoruuden tuli saattaa vaikeaksi sitä ohjata, ja myönnän heidän olevan oikeassa. Mutta eiköhän syy ole itse opettajien? Eivätkö he tiedä, että, niin pian kuin ovat päästäneet tämän tulen leimuamaan aistillisuuden alalla, on mahdoton antaa sen liekeille toista suuntaa? Tokkohan ylen intomielisen kasvattajan pitkä ja kylmä nuhdesaarna voi hävittää pois kasvattinsa mielestä siihen painuneen nautinnon kuvan? Tokko hän hänen sydämestään voi karkottaa sitä kalvavaa himoa? Voiko hän sammuttaa sen aistillisuuden hehkun, jonka kasvatti jo käytännöstä tuntee? Eikö tämä ole ärtyisenä kohoava niitä esteitä vastaan, jotka erottavat hänet ainoasta käsittämästään onnesta. Ja eikö tuo nuorukainen ole pitävä tuota hänelle säädettyä ankaraa lakia, jota ei ymmärrä, sen miehen oikkuna ja vihan ilmauksena, joka ainoastaan koettaa häntä kiusata? Onko ihmeellistä että nuorukainen on uppiniskainen ja vuorostaan vihaa häntä?

Käsitän hyvin, että kasvattaja käyttäytymällä lempeästi saattaa itsensä siedetymmäksi ja säilyttää näennäisen vaikutusvallan kasvattiinsa nähden. Mutta en saata käsittää mitä tuo vaikutusvalta hyödyttää, joka ylläpidetään ainoastaan siten, että ravitaan niitä paheita, jotka sen pitäisi tukahuttaa; tämä on samaa kuin jos ratsumies rauhoittaakseen tulista hevostaan kiihottaisi sitä hyppäämään kuiluun.

Tämä nuoruuden tuli ei suinkaan ole mikään kasvatuksen este; sen avulla päinvastoin kasvatus kehittyy ja saavuttaa täytäntönsä; sen avulla saavutatte mahdin nuorukaisen sydämen yli, kun hän lakkaa olemasta teitä vahvempi. Hänen intohimonsa ensi ilmaukset ovat ne ohjat, joiden avulla hallitsette kaikki hänen ensi liikkeensä. Hän oli vapaa, ja nyt hän onkin sidottu. Niin kauan kuin hän ei rakastanut mitään, oli hän riippuvainen ainoastaan itsestään ja tarpeistaan; niin pian kuin hän on ruvennut rakastamaan, on hän riippuvainen kiintymyksestään. Näin syntyvät ensi siteet, jotka yhdistävät hänet hänen sukuunsa. Koettaessanne suunnata hänen herääviä kiintymyksentunteitaan ihmissukuun älkää kuvitelko että se alussa on käsittävä kaikkia ihmisiä ja että sanalla "ihmiskunta" hänen mielessään on oleva jotakin merkitystä. Siinä pettyisitte; tämä kiintymys on aluksi rajoittuva hänen vertaisiinsa. Ja vertaisinaan hän ei ole pitävä tuntemattomia ihmisiä, vaan niitä, joihin hän tuntee ystävyyssuhdetta, niitä jotka tottumuksesta ovat käyneet hänelle rakkaiksi tai välttämättömiksi; niitä, joiden hän selvästi huomaa ajattelevan ja tuntevan samoin kuin hän itse; niitä, joiden huomaa olevan alttiina samoille kärsimyksille, joita itse on kokenut, sekä jotka ovat alttiit tuntemaan samoja iloja kuin hänkin; sanalla sanoen niitä, joiden luonteen ilmeisen selvä yhtäpitäväisyys hänen oman luonteensa kanssa hänessä herättää melkoista taipumusta kiintymykseen. Vasta silloin, kun hän monella monituisella tavalla on kehittänyt luonnettaan, kun hän on paljon punninnut omia ja muiden ihmisten tunteita, hän voi yleistää yksilöllisiä käsitteitään, niin että ne käsittävät abstraktisen ihmiskunta-aatteen ja että hänen yksityiset taipumuksensa ja pyyteensä yhtyvät hänen sukunsa taipumuksiin ja pyyteisiin.