Yhdeksäs luku.
Kiinteästä omaisuudesta.
Kukin yhteisön jäsen liittyy siihen sillä hetkellä, jolloin se muodostuu, sellaisena kuin hän silloin on, hän ja kaikki hänen voimansa, niihin luettuna myös kaikki se, mitä hän pitää hallussaan. Asiaa ei ole suinkaan niin ymmärrettävä, että hallussaanpitäminen muuttaisi tämän teon kautta luonnettaan muuttaessaan käsiä ja sukeutuisi omistusoikeudeksi ylimmän valtiovallan käsissä: mutta kun valtion voimat ovat verrattomasti yksityisen voimia suuremmat, niin on yhteinen hallussaanpitäminen tosiasiallisesti lujempi ja peruuttamattomampi, olematta silti oikeutetumpi, ei ainakaan muukalaisten kannalta. Sillä jäseniinsä nähden on valtio yhteiskuntasopimuksen nojalla, joka on valtiossa kaikkien oikeuksien pohjana, kaiken heidän omaisuutensa herra; mutta muihin valtoihin nähden on se tämän omaisuuden herra vain ensimäisen valtaajan oikeuden nojalla, oikeuden, jonka se on perinyt yksityisiltä.
Ensimäisen valtaajan oikeus, vaikka se onkin perustellumpi kuin väkevämmän oikeus, muuttuu todelliseksi oikeudeksi vasta sitten kun on saatettu voimaan omistusoikeus. Jokaisella ihmisellä on luonnostaan oikeus kaikkeen, mitä hän välttämättä tarvitsee; mutta se ratkaiseva tapahtuma, joka tekee hänestä jonkun tavaran omistajan, sulkee hänet kaikista muista: kun hänen osansa on kerran määrätty, on hänen rajoituttava siihen, eikä hänellä ole enää mitään oikeutta yhteisomaisuuteen. Senpätähden kunnioittaakin jokainen yhteiskuntatilassa elävä ihminen ensimäisen valtaajan oikeutta, joka oli niin heikko luonnontilassa. Tässä oikeudessa kunnioitetaan vähemmän sitä, mikä kuuluu muille, kuin sitä, mikä ei kuulu itselle.
Jotakin maa-aluetta koskevan ensimäisen valtaajan oikeuden pohjaksi ovat yleensä seuraavat ehdot tarpeen. Ensiksikin, ettei kukaan vielä asu tällä alueella; toiseksi, ettei siitä vallata enempää kuin mitä tarvitaan toimeentuloksi; kolmanneksi, että sen haltijaksi asetutaan ei tyhjien muodollisuuksien, vaan työn ja viljelyn nojalla, nämä kun ovat ainoa omistusoikeuden merkki, jota muiden on oikeusopillisten perusteitten puuttuessakin kunnioitettava.
Tosiaankin: kun myönnetään tarpeelle ja työlle ensimäisen valtaajan oikeus, niin eikö sitä uloteta niin laajalle kuin sitä voidaan ulottaa? Voidaanko olla rajoittamatta tätä oikeutta? Riittääkö astua jalallaan jollekin yhteiselle maapalstalle, julistautuakseen heti paikalla sen herraksi? Riittääkö se seikka, että jollakin on voimaa karkoittaa siltä hetkeksi kaikki muut ihmiset, ottamaan näiltä ikiajoiksi oikeuden palata sille? Kuinka saattaa joku ihminen tai joku kansa anastaa suunnattoman maa-alueen ja jättää koko muun ihmissuvun sitä ilman, muutoin kuin rangaistavan omankädenoikeuden nojalla, koska silloin ryöstetään muilta ihmisiltä se asuntopaikka ja ne elintarpeet, jotka luonto on heille yhteisesti antanut? Kun Nunez Balboa otti Kastilian kruunun nimessä rannalta käsin haltuunsa Etelämeren ja koko Etelä-Amerikan, niin riittikö se lakkauttamaan kaikkien asukkaiden omistusoikeuden niihin ja pidättämään niiltä seuduin kaikki maailman ruhtinaat? Tältä kannalta katsoen toimitettiin sellaisia muodollisia menoja kutakuinkin turhaan, eikä katolisen kuninkaan tarvinnut muuta kuin kerta kaikkiaan työkammiostaan julistautua koko maailman haltijaksi, eroittaakseen sitten valtakunnastaan kaiken sen, mikä jo ennestään kuului muille ruhtinaille.
On helppo ymmärtää, kuinka yksityisten yhtyneet, toisiinsa rajoittuvat maat muuttuvat valtion alueeksi ja kuinka ylimmän vallan oikeus, ulotessaan alamaisista niihin maihin, joita nämä pitävät hallussaan, tulee samalla kertaa sekä aineelliseksi että henkilölliseksi; mikä seikka saattaa omistajat suurempaan riippuvaisuuteen ja tekee juuri heidän voimistaan heidän uskollisuutensa takeet: etu, jota muinaiset yksinvaltiaat eivät tunnu oikein hyvin käsittäneen, he kun, nimittäessään itseään vain persialaisten, skyyttien, makedonialaisten kuninkaiksi, näyttivät pitävän itseään paremmin ihmisten päämiehinä kuin maan herroina. Nykyaikaiset yksinvaltiaat esiintyvät taitavammin Ranskan, Espanjan, Englannin y.m. kuninkaina. Pitäessään näin hallussaan maa-aluetta, saavat he olla varmat myös sen asukkaista.
Omituista tässä luovutuksessa on, että ottaessaan vastaan yksityisten omaisuuden, yhteisö ei suinkaan sitä heiltä riistä, vaan turvaa heille päinvastoin sen laillisen omistuksen, muuttaa anastuksen todelliseksi oikeudeksi ja nautinto-oikeuden omistusoikeudeksi. Kun silloin omistajia pidetään ikäänkuin yhteisen omaisuuden säilyttäjinä, kun heidän oikeuksiansa kunnioittavat kaikki valtion jäsenet ja kun valtio puolustaa niitä kaikkine voimineen muukalaista vastaan, niin ovat he, suostuessaan luovutukseen, joka on edullinen sekä yhteisölle että vielä enemmän heille itselleen, niin sanoaksemme saaneet omakseen kaiken sen, mistä he ensin luopuivat: oudolta tuntuva väite, joka on kuitenkin helposti selitettävissä, kun eroitetaan toisistaan oikeudet, mitä ylimmällä valtiovallalla ja omistajalla on samaan kiinteimistöön, niinkuin myöhemmin tulemme näkemään.
Saattaa myöskin tapahtua, että ihmiset alkavat liittyä yhteen ennen kuin he mitään omistavat, ja että he, vallattuaan jonkun kaikille riittävän maa-alueen, pitävät sitä yhteisnautintona tai jakavat sen keskenään, joko tasan tai ylimmän valtiovallan määräämissä suhteissa. Millä tavalla tämä alueen hankkiminen tapahtuneekin, niin on oikeus, mikä kullakin yksityisellä on omaan kiinteimistöönsä, aina sen oikeuden alainen, mikä yhteisöllä on kaikkiin; sillä muutoinhan ei yhteiskuntaside pysyisi vahvana eikä ylimmän valtiovallan harjoittamisessa olisi todellista voimaa.
Päätän tämän luvun ja tämän kirjan huomautuksella, jonka täytyy olla jokaisen yhteiskuntajärjestelmän pohjana, nimittäin sen, ettei perussopimus suinkaan hävitä luonnollista tasa-arvoa, vaan asettaa päinvastoin siveellisen ja oikeudenmukaisen tasa-arvoisuuden sen ruumiillisen eriarvoisuuden tilalle, minkä luonto on saattanut aiheuttaa ihmisten kesken, niin että he, vaikka eivät mahdollisesti olekaan tasa-arvoisia voiman eikä älyn puolesta, tulevat kaikki tasa-arvoisiksi sopimuksen ja laillisen oikeuden nojalla.[6]