Siitä huomataan, että ylin valta, niin ehdoton, niin pyhä, niin loukkaamaton kuin se onkin, ei mene eikä voi mennä yli yleisten sopimusten rajojen ja että jokainen ihminen saa täydellisesti hallita ja vallita sitä, mitä nämä sopimukset ovat jättäneet hänelle omaisuutta ja vapautta; niin ettei ylin valtiovalta ole milloinkaan oikeutettu rasittamaan yhtä alamaista enemmän kuin toistakaan, koska silloin asia muuttuu yksityiseksi, jota se ei ole enää pätevä ratkaisemaan.
Jos nämä eroitukset kerran hyväksytään, on se väite, että yhteiskuntasopimus vaatisi yksityisten puolelta jotakin todellista kieltäytymistä, niin väärä, että heidän asemansa tulee tämän sopimuksen kautta tosiasiallisesti aikaisempaa paremmaksi ja että he ovat luovutuksen sijaan tehneet vain edullisen vaihtokaupan, vaihtaessaan epävarman ja tukalan elintavan parempaan ja varmempaan, luonnollisen riippumattomuuden vapauteen, vallan vahingoittaa toisia omaan turvallisuuteensa, voimansa, jonka toiset saattoivat masentaa, oikeuteen, jonka yhteiskunnallinen liittoutuminen tekee voittamattomaksi. Jopa heidän elämäänsäkin, jonka he ovat pyhittäneet valtiolle, suojelee tämä lakkaamatta, ja kun he panevat sen vaaraan valtiota puolustaakseen, niin mitä he silloin muuta tekevät kuin antavat takaisin sille sen, mitä ovat siltä saaneet? Mitä tekevät he sellaista, etteivät he olisi tehneet sitä useammin ja suuremman uhkan alaisina luonnontilassa, puolustaessaan väistämättömissä taisteluissa henkensä kaupalla sitä, mikä oli heille välttämätöntä sen säilyttämiseksi? Kaikkien on tarpeen tullen taisteltava isänmaan puolesta, se on totta; mutta niinpä ei sitten olekaan kenenkään koskaan tarvis taistella omasta puolestaan. Eikö ole sittenkin edullisempaa antautua sen puolesta, mikä takaa turvallisuutemme osalta niihin vaaroihin, joihin meidän olisi pakko antautua omasta puolestamme heti kun tämä turvallisuus meiltä riistettäisiin?
Viides luku.
Elämän ja kuoleman oikeudesta.
Kysyttänee, kuinka yksityiset, joilla ei ole suinkaan oikeutta määrätä omasta elämästään, voivat siirtää ylimmälle valtiovallalle tämän samaisen oikeuden, jota ei heillä ole? Tämä kysymys näyttää vaikealta ratkaista vain sentähden, että se esitetään sopimattomassa muodossa. Jokaisella ihmisellä on oikeus panna elämänsä vaaraan sen säilyttääkseen. Onko milloinkaan sanottu, että se, joka heittäytyy alas akkunasta paetakseen tulipaloa, joutuu vikapääksi itsemurhaan? Onko myös milloinkaan syytetty tästä rikoksesta sitä, joka hukkuu myrskyssä, minkä tarjoamasta vaarasta hän ei suinkaan ollut tietämätön laivaan astuessaan?
Yhteiskuntasopimuksen päämääränä on sopimuksen tekijäin elämän turvaaminen. Joka tahtoo päämääriä, tahtoo myös keinoja; ja näihin keinoihin liittyy väistämättä erinäisiä vaaroja, jopa erinäisiä vahinkojakin. Joka tahtoo säilyttää elämänsä muiden kustannuksella, hänen täytyy myöskin uhrata se heidän puolestaan, milloin niin on tarvis. Niinpä ei kansalainen ole enää sen vaaran tuomari, johon laki vaatii häntä antautumaan; ja kun ruhtinas on hänelle sanonut: "Valtiolle on välttämätöntä, että sinä kuolet", niin hänen on kuoltava, koska hän vain tällä ehdolla on elänyt turvassa siihen asti ja koska hänen elämänsä ei ole enää vain luonnon hyvätyö, vaan valtion ehdollinen lahja.
Rikollisille säädettyä kuolemanrangaistusta voidaan katsoa kutakuinkin samalta näkökannalta: jotta ei jouduttaisi murhamiehen uhriksi suostutaan kuolemaan, jos itse tullaan murhamieheksi. Tässä sopimuksessa ei suinkaan määrätä oman tahdon mukaan elämästä, vaan pyritään vain sitä turvaamaan, eikä ole suinkaan otaksuttavissa, että joku sopimuksen tekijöistä jo etukäteen aikoisi joutua hirteen.
Muutoin tulee jokaisesta pahantekijästä, joka loukkaa yhteiskuntaoikeutta, rikostensa takia isänmaan pettäjä ja kapinoitsija; hän lakkaa olemasta sen jäsen, rikottuaan sen lakeja, jopa käy hän sitä vastaan sotaa. Silloin on valtion säilyminen jyrkässä ristiriidassa hänen säilymisensä kanssa; toisen heistä täytyy tuhoutua; ja kun syyllinen otetaan hengiltä, kohtaa tämä rangaistus häntä vähemmän kansalaisena kuin vihollisena. Oikeudenkäynti ja tuomio ovat todistuksena ja julistuksena siitä, että hän on rikkonut yhteiskuntasopimuksen ja ettei hän siis ole enää valtion jäsen. Mutta kun hän on tunnustanut olleensa valtion jäsen, ainakin oleskelemalla sen piirissä, on hänet siitä poistettava, joko maanpaolla sopimuksen loukkaajana tai kuolemalla valtion vihollisena: sillä sellainen vihollinen ei ole siveellinen henkilö, vaan pelkästään ihminen; ja silloin kuuluu sodan oikeuteen voitetun tappaminen.
Mutta, sanottanee, rikollisen tuomitseminen on yksityinen teko. Myönnetään: niinpä ei tämä tuomitseminen olekaan ylimmän valtiovallan asia; se on oikeus, jonka se saattaa antaa, voimatta sitä itse harjoittaa. Kaikki ajatukseni liittyvät kyllä toisiinsa, mutta enhän voi esittää niitä kaikkia yhtaikaa.
Muutoin on kuolemantuomioiden lukuisuus aina merkkinä hallituksen heikkoudesta tai huolimattomuudesta. Ei ole ainoatakaan pahantekijää, jota ei saataisi kelpaamaan johonkin. Ei ole oikeutta ottaa hengiltä edes esimerkin vuoksi ketään muita kuin sellaisia, joita ei voida vaaratta säilyttää.