Mitä tulee sitten armahtamisoikeuteen eli oikeuteen vapauttaa syyllinen lain määräämästä ja tuomarin julistamasta rangaistuksesta, niin kuuluu se yksinomaan sille, joka on tuomarin ja lain yläpuolella, nimittäin ylimmälle valtiovallalle: eipä edes sen oikeus ole tässä kohdin aivan selvä, ja tapaukset, joissa sitä on käytettävä, ovat hyvin harvinaisia. Hyvin hallitussa valtiossa esiintyy vähän rangaistuksia, ei siksi, että usein armahdettaisiin, vaan siksi, että on vähän rikollisia: rikosten lukuisuus takaa niiden jäämisen rankaisematta silloin kun valtio käy rappeutumistaan kohti. Rooman tasavallassa ei senaatti eivätkä konsulit yrittäneet milloinkaan armahtaa; kansakaan ei sitä tehnyt, vaikka se joskus peruutti oman tuomionsa. Lukuisat armahdukset ilmoittavat, että pian eivät konnantyöt niitä enää tarvitse, ja jokainen näkee, mihin se vie. Mutta minä tunnen sydämeni napisevan ja pidättävän kynääni; jättäkäämme nämä kysymykset sellaisen vanhurskaan miehen pohdittaviksi, joka ei ole koskaan hairahtunut eikä koskaan omasta puolestaan armoa tarvinnut.
Kuudes luku.
Laista.
Yhteiskuntasopimuksella olemme antaneet olomuodon ja elämän valtioruumiille: nyt on asianamme antaa sille liikunta ja tahto lainsäädännöllä, sillä alkuteko, joka tämän ruumiin luo ja liittää kokonaisuudeksi, ei vielä lainkaan määrää, mitä sen on tehtävä säilymisekseen.
Mikä on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista asioiden luonnon perustuksella, riippumatta ihmisten sopimuksista. Kaikki oikeudenmukaisuus tulee Jumalalta; hän yksin on sen lähde; mutta jos me osaisimme ottaa sen vastaan niin ylhäältä, emme tarvitsisi hallitusta emmekä lakeja. Epäilemättäkin on olemassa yleispätöinen, yksinään järjestä lähtenyt oikeudenmukaisuus, mutta tämän oikeudenmukaisuuden, jotta me sen hyväksyisimme, täytyy olla molemminpuolinen. Kun katselemme inhimillisesti asioita, ovat oikeudenmukaisuuden lait luonnollisen pyhityksen puuttuessa tehottomia: ne ovat vain jumalattomalle hyväksi ja vanhurskaalle pahaksi, koska tämä jälkimäinen noudattaa niitä kaikkiin nähden ilman että kukaan noudattaa niitä häneen nähden. Täytyy siis olla sopimuksia ja lakeja liittämässä oikeuksia velvollisuuksiin ja kohdistamassa oikeudenmukaisuutta esineeseensä. Luonnontilassa, missä kaikki on yhteistä, en minä ole mitään velkaa niille, joille minä en ole mitään luvannut, ja minä tunnustan muille kuuluvaksi vain sen, mikä on minulle hyödytöntä. Näin ei ole asian laita yhteiskuntatilassa, missä laki määrää kaikki oikeudet.
Mutta mitä on sitten laki? Niin kauvan kuin tyydytään liittämään tähän sanaan vain metafyysillisiä käsitteitä, saadaan kyllä jatkaa kysymyksen pohdintaa pääsemättä yhteisymmärrykseen; ja kun on sanottu, mitä on luonnon laki, ei tiedetä paljoakaan paremmin, mitä on valtion laki.
Minä olen jo maininnut, ettei yksityiseen esineeseen nähden ole olemassa yleistahtoa. Tosiasiallisesti on tämä yksityisesine valtiossa tai valtion ulkopuolella. Jos se on valtion ulkopuolella, ei tahto, joka on sille vieras, ole suinkaan yleinen siihen nähden; ja jos tämä esine on valtiossa, muodostaa se siitä osan: silloin syntyy kokonaisen ja sen osan välille suhde, joka tekee niistä kaksi erillistä olentoa; näistä on osa yksi ja tällä samaisella osalla vähentynyt kokonainen toinen. Mutta jollakin osalla vähentynyt kokonainen ei ole enää kokonainen, ja niin kauvan kuin tämä suhde kestää, ei ole enään olemassa kokonaista, vaan kaksi erisuuruista osaa: mistä seuraa, ettei toisen tahto ole enää myöskään yleinen toiseen nähden.
Mutta milloin koko kansa tekee säädöksiä koko kansaan nähden, ottaa se huomioon vain itsensä; ja jos silloin muodostuu suhde, niin muodostuu se koko esineen välille yhdessä katsannossa ja koko esineen välille toisessa katsannossa, lainkaan jakamatta kokonaisuutta. Silloin on asia, josta säädös tehdään, yleinen, samoin kuin tahtokin, joka säädöksen tekee. Ja juuri tätä tahdon ilmaisua nimitän minä laiksi.
Kun sanon, että lakien esine on aina yleinen, niin tarkoitan sillä, että laki katselee alamaisia joukkokuntana ja tekoja semmoisinaan, eikä milloinkaan ihmistä yksilönä eikä tekoa yksityisenä. Niin voi laki kyllä säätää, että etuoikeuksia on oleva, mutta se ei saata antaa niitä nimenomaan kenellekään: laki voi luoda useampia kansalaisluokkia, jopa osoittaa ne ominaisuudetkin, jotka antavat oikeuden näihin luokkiin, mutta se ei saata nimetä niitä ja niitä henkilöitä niihin otettaviksi; se voi määrätä kuningashallituksen ja perinnöllisen vallansiirtymisen, mutta se ei voi valita kuningasta eikä nimittää kuningashuonetta; sanalla sanoen: mikään toiminta, joka kohdistuu yksityiseen esineeseen, ei kuulu lakiasäätävälle vallalle.
Tämän ajatuksen perusteella huomaa heti, ettei pidä enää kysyä, kenelle lakien säätäminen kuuluu, koska ne ovat yleistahdon tekoja; eikä, onko ruhtinas lakien yläpuolella, koska, hän on valtion jäsen; eikä myöskään, kuinka voimme olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, koska nämä lait ovat vain meidän tahdonilmaisujemme kirjaanpanoja.