Samaten on käsitettävissä, että kun laki yhdistää tahdon yleisyyden ja esineen yleisyyden, niin ei se, mitä joku ihminen, ken hän liekin, omin päin määrää, ole suinkaan laki; eipä sekään, mitä ylin valtiovalta määrää yksityisestä esineestä, ole laki vaan käsky, eikä myöskään ylimmän valtiovallan teko, vaan hallitusvallan.
Minä sanon siis tasavallaksi (république) jokaista lakien ohjaamaa valtiota, millainen sen hallitusmuoto sitten liekin: sillä vain siinä on yhteinen etu määräävänä ja vain siinä on yhteinen asia tärkeä asia. Jokainen oikeudenmukainen hallitus on tasavaltainen.[11] Alempana tulen selittämään, mitä hallitus on.
Lait eivät ole oikeastaan muuta kuin yhteiskunnallisen liittoutumisen ehtoja. Lakien alaisen kansan täytyy olla niiden tekijä; vain niille, jotka liittoutuvat, kuuluu yhteiskunnan ehtojen määrääminen: mutta millä tavalla on heidän ne määrättävä? Tapahtuuko se yhteisestä suostumuksesta, äkillisestä innoituksesta? Onko valtioruumiilla joku elin, joka ilmoittaa sen tahdon? Kuka antaa sille välttämättömän kaukonäköisyyden, jotta se kykenisi laatimaan ja julkaisemaan päätöksensä ennakolta, tai millä tavalla saattaisi se julistaa ne tarvittavalla hetkellä? Kuinka kykenisi sokea joukko, joka ei useinkaan tiedä, mitä se tahtoo, koska se harvoin tietää, mikä sille on hyvä, suorittamaan omin päin niin suuren ja niin vaikean yrityksen kuin lakijärjestelmän laatimisen? Itsestään tahtoo kansa kyllä aina hyvää, mutta itsestään ei se aina sitä huomaa. Yleistahto on aina oikea; mutta arvostelukyky, joka sitä ohjaa, ei ole aina valistunut. Sille täytyy näyttää esineet sellaisina kuin ne ovat, joskus myös sellaisina kuin miltä niiden pitäisi siitä näyttää; sille täytyy osoittaa paras tie, jota se etsii, varjella sitä yksityistahtojen houkutuksilta, asettaa sen silmien edessä paikat ja ajat toistensa yhteyteen, tasoittaa nykyisten kouraantuntuvien etujen viehätysvoima kaukaisten ja kätkettyjen kärsimysten vaaralla. Yksityiset näkevät hyvän, jonka he hylkäävät: yhteisö tahtoo hyvää, jota se ei näe. Kaikki tarvitsevat samalla tavalla oppaita. Edellisiä täytyy velvoittaa sovittamaan tahtonsa järkensä mukaiseksi; jälkimäistä täytyy opettaa pääsemään selville siitä, mitä se tahtoo. Silloin syntyy valtiollisessa yhdyskunnassa yhteisistä valistuneista katsantokannoista ymmärryksen ja tahdon sopusointu, ja siitä taas saa alkunsa osien täsmällinen yhteistoiminta ja vihdoin kokonaisuuden mahdollisimman suuri voima. Kas siinä syyt, miksi lainlaatija on välttämätön.
Seitsemäs luku.
Lainlaatijasta.
Kansoille parhaiten soveltuvien yhteiskuntasääntöjen keksimiseen tarvittaisiin korkeampaa älyä, joka näkisi kaikki ihmisten intohimot, omistamatta niistä itse ainoatakaan; jolla ei olisi mitään yhteyttä luontomme kanssa, mutta joka tuntisi sen siitä huolimatta perinpohjin; jonka onni olisi riippumaton meistä, mutta joka sentään tahtoisi pitää huolta meidän onnestamme; joka vihdoin, tyytyen aikojen vieriessä saavuttamaansa kaukaiseen kunniaan, voisi tehdä työtä yhdellä vuosisadalla ja nauttia työnsä hedelmistä toisella.[12] Pitäisi olla jumalia antamassa lakeja ihmisille.
Saman johtopäätöksen, jonka Caligula teki itse asiasta, teki Platon oikeudesta, määritelläkseen valtio- eli hallitusmiehen, jonka olemusta hän selvittelee kirjassaan Hallituksesta.[13] Mutta jos on totta, että suuri ruhtinas on harvinainen ilmiö, niin mitä on silloin sanottava suuresta lainlaatijasta? Edellisen tarvitsee vain seurata ohjetta, joka on jälkimäisen esitettävä, jälkimäinen on koneseppä, joka keksii koneen, edellinen on vain työmies, joka panee sen kasaan ja käyttää sitä. "Yhteiskuntien syntyessä", sanoo Montesquieu, "laativat valtioiden päämiehet lakijärjestelmän, ja tämä lakijärjestelmä kehittää sitten valtioiden päämiehet".
Ken rohkenee ryhtyä laatimaan lakeja jollekin kansalle, hänen täytyy tuntea voivansa muuttaa niin sanoaksemme ihmisluonto; tehdä jokaisesta yksilöstä, joka on itsessään täydellinen ja erillinen kokonaisuus, osa suurempaan kokonaisuuteen, jolta tämä yksilö saa tavallaan elämänsä ja olemuksensa; muuttaa ihmisen sisäistä rakennetta sitä vahvistaakseen; panna siveellinen osaelämä sen ruumiillisen ja riippumattoman elämän sijaan, jonka me olemme kaikki luonnolta saaneet. Hänen täytyy sanalla sanoen ottaa ihmiseltä hänen omat voimansa antaakseen hänelle toisia voimia, jotka ovat hänelle vieraita ja joita hän ei voi käyttää ilman muiden apua. Jota kuolleempia ja muserretumpia nämä luonnolliset voimat ovat, sitä väkevämpiä ja kestävämpiä ovat hankitut voimat ja sitä lujempi ja täydellisempi on myös lakijärjestelmä: niin että jos kukin kansalainen on jotakin, voi jotakin vain kaikkien muiden kautta ja jos kokonaisuuden saama voima on yhtä suuri tai suurempi kuin kaikkien yksilöiden luonnollisten voimien summa, käy sanominen lainsäädännön olevan niin korkealla täydellisyyden kannalla kuin se yleensä voi olla.
Lainlaatija on kaikissa suhteissa aivan erikoinen mies valtiossa. Jos hänen tulee olla sitä neroltaan, niin ei hän ole sitä vähemmän toimeltaan. Tämä ei ole hallitusmiehen tointa eikä myöskään ylimmän valtiovallan tointa. Tämä toimi, joka luo valtion, ei kuulu sen hallitusmuotoon; se on erikoista ja korkeampaa toimintaa, jolla ei ole mitään yhteistä tavallisen inhimillisen vallankäytön kanssa: sillä ellei se, joka käskee ihmisiä, saa käskeä lakeja, niin ei myös se, joka käskee lakeja, saa käskeä ihmisiä; muutoinhan jatkaisivat hänen lakinsa hänen intohimojensa palvelijoina useinkin vain hänen vääriä tekojaan, eikä hän kykenisi milloinkaan estämään yksityisiä tarkoitusperiä horjuttamasta hänen työnsä pyhyyttä.
Kun Lykurgos sääsi lakeja isänmaalleen, alkoi hän luopumalla kuninkuudesta. Useimpien kreikkalaisten kaupunkien tapana oli uskoa lakiensa laatiminen muukalaisille. Italian uudemmat tasavallat seurasivat monesti tätä tapaa; Genève'in tasavalta teki samoin ja teki sen onnekseen.[14] Rooma näki kauneimmalla kaudellaan helmastaan syntyvän uudelleen kaikki hirmuvallan rikokset ja huomasi olevansa lähellä perikatoa, koska se oli antanut samoihin käsiin lakiasäätävän ja ylimmän vallan.