Kuitenkaan eivät edes kymmenmiehet milloinkaan anastaneet oikeutta saattaa voimaan lakeja vain heidän omalla vallallaan. "Ei mikään siitä, mitä me teille ehdotamme", sanoivat he kansalle, "saata muuttua laiksi ilman teidän suostumustanne. Roomalaiset, säätäkää itse lait, joiden on määrä luoda teidän onnenne."
Lakien laatijalla ei siis ole tai ei saisi olla minkäänlaista lakiasäätävää oikeutta, eikä kansakaan voi, vaikka se tahtoisikin, kieltäytyä tästä luovuttamattomasta oikeudesta, koska perussopimuksen mukaan vain yleistahto velvoittaa yksityisiä ja koska ei käy milloinkaan varmasti sanominen, että yksityistahto olisi sopusoinnussa yleistahdon kanssa, ennen kuin asia on alistettu kansan vapaan äänestyksen ratkaistavaksi. Tästä olen jo puhunut, mutta ei ole hyödytöntä sitä toistaa.
Niinpä nyt esiintyy lainlaatimistyössä samalla kertaa kaksi asiaa, jotka näyttävät sovittamattomilta: yritys, joka menee yli ihmisvoimien, ja sen toimeenpanemiseksi valta, jota ei ole.
Esiintyypä vielä toinenkin vaikeus, joka ansaitsee huomiota. Viisaita, jotka tahtovat puhua rahvaalle omaa kieltänsä eikä sen kieltä, ei tämä rahvas saata mitenkään ymmärtää. Mutta nyt on olemassa tuhansia käsitteitä, joita on mahdoton kääntää kansan kielelle. Liian yleiset näkökannat ja liian kaukaiset päämäärät ovat molemmat sille yhtä mahdottomia; kun kukin yksilö pitää vain sellaisesta hallitusjärjestelmästä, joka sopii hänen yksityisetuunsa, on hänen vaikea havaita etuja, joita hän tulee saamaan niistä lakkaamattomista kieltäytymyksistä, mitä hyvät lait vaativat. Jotta joku syntyvä kansa kykenisi omaksumaan valtionhoidon terveet menettelyohjeet ja seuraamaan valtioviisauden perussääntöjä, täytyisi seurauksen kyetä muuttumaan syyksi, täytyisi yhteiskuntahengen, joka on oleva lakijärjestelmän tulos, johtaa juuri samaisen lakijärjestelmän laatimista, täytyisi ihmisten olla ennen lakeja sitä, miksi heidän on tultava niiden kautta. Kun nyt ei lainlaatija voi käyttää voimaa eikä todistelutaitoa, täytyy hänen välttämättä turvautua toisenlaatuiseen valtaan, joka voi temmata mukaansa ilman väkipakkoa ja joka saa uskomaan ilman todisteluja.
Siinä syy, joka on kaikkina aikoina pakottanut kansakuntien isiä turvautumaan taivaan välitykseen ja antamaan jumalille kunnian heidän omasta viisaudestaan, jotta kansat, alistuessaan noudattamaan valtion lakeja samalla tavalla kuin luonnonkin lakeja ja tunnustaessaan saman voiman vaikuttavan sekä ihmisen että valtion kehkeämisessä, tottelisivat vapaasti ja kantaisivat kuuliaisesti yhteisen onnellisuuden iestä.
Tämän korkeamman, tavallisten ihmisten käsityskyvyn yläpuolelle kohoavan järjen päätökset panee lainlaatija kuolemattomien suuhun, temmatakseen jumalallisen arvovallan voimalla mukaan nekin, joihin ei inhimillinen viisaus pystyisi.[15] Mutta jumalien puhuttaminen ei ole joka miehen asia, yhtä vähän kuin uskotaan jokaista, joka vain julistaa olevansa heidän tulkkinsa. Lainlaatijan suuri sielu on todellinen ihme, jonka on osoitettava hänen tehtävänsä oikeaksi. Jokainen saattaa kyllä kaivertaa käskyjä kivitauluihin tai ostaa oraakkelin tai teeskennellä olevansa salaisessa kanssakäymisessä jonkun jumalolennon kanssa tai harjoittaa linnun puhumaan korvaansa tai keksiä muita kömpelöitä keinoja kansan uskottamiseksi: ken ei muuta osaa, voi ehkä kerätä sattumalta ympärilleen parven löyhäpäitä, mutta hän ei perusta koskaan valtakuntaa ja hänen mieletön työnsä on pian hukkuva hänen kanssaan. Tyhjät silmänlumeet muodostavat hauraan siteen: vain viisaus tekee sen kestäväksi. Juutalainen laki, joka on yhä voimassa, Ismaelin lapsen laki, joka on jo kymmenen vuosisataa hallinnut puolta maailmaa, puhuvat vielä tänä päivänä niistä suurista miehistä, jotka ne ovat sepittäneet; ja sillä välin kun ylpeä filosofia tai sokea puoluehenki näkee heissä vain onnekkaita petkuttajia, ihailee todellinen valtiomies sitä heidän säädöksissään ilmenevää suurta ja väkevää neroa, joka luo pysyviä laitoksia.
Tästä kaikesta ei kuitenkaan sovi Warburtonin[16] tavoin päättää, että valtiotaidolla ja uskonnolla olisi keskuudessamme yhteinen tarkoitusperä, vaan että toinen on kansakuntien syntyessä toisen avustajana.
Kahdeksas luku.
Kansasta.
Niinkuin rakentaja ennen suuren rakennuksen alottamista tarkastelee ja koettelee maaperää, nähdäkseen, kestääkö se tämän rakennuksen painon, ei myöskään viisas lainlaatija alota sepittämällä itsessään kylläkin hyviä lakeja, vaan ottaa hän sitä ennen selkoa, onko se kansa, jolle ne ovat aijotut, omiansa niitä sietämään. Tästä syystä kieltäytyi Platon antamasta lakeja arkadialaisille ja kyrenaikalaisille, tietäen, että nämä kaksi kansaa olivat rikkaita, eivätkä voineet kärsiä tasa-arvoisuutta: tästä syystä nähtiin Kreetan saarella hyviä lakeja ja huonoja ihmisiä, koska Minos oli yrittänyt totuttaa lakien kuriin kansaa, joka oli täynnä paheita.