Luonnon järjestyksen mukaan tulevat toiselta puolen nämä eri tahdot sitä tehokkaammiksi, mitä enemmän ne keskittyvät: niinpä onkin yleistahto aina heikoin, virkakuntatahto on toisella sijalla ja yksityistahto ensimäisellä kaikista: siten on hallituksen kukin jäsen ensin oma itsensä ja sitten hallitusmies ja sitten kansalainen, mikä astejärjestys on suorastaan yhteiskuntajärjestyksen vaatimusten vastainen.
Jos nyt, edellyttämällä, että asia on näin, koko hallitus sattuu olemaan yhden ainoan miehen käsissä, niin silloin ovat yksityistahto ja virkakuntatahto täydellisesti yhtyneet ja siten on myös tämä jälkimäinen saavuttanut korkeimman pontevuusasteen, mikä sille on mahdollinen. Mutta kun juuri tahdon pontevuusasteesta riippuu voiman käyttö ja kun hallituksen ehdoton voima ei vaihtele, seuraa siitä, että hallituksista tehokkain on yhden miehen hallitus.
Yhdistäkäämme päinvastoin hallitus lakiasäätävään valtaan; tehkäämme ylimmästä valtiovallasta ruhtinas ja kaikista kansalaisista hallitusmiehiä, niin silloin ei yleistahtoon sekaantuneella virkakuntatahdolla ole suurempaa tehokkuutta kuin tälläkään, vaan jättää se yksityistahdon täydelliseen voimaansa: silloin on hallituksella, vaikka sen ehdoton voima yhä onkin sama, vähin määränsä suhteellista voimaa eli tehokkuutta.
Nämä suhteet ovat eittämättömiä, ja toisenlaisiakin perusteluja voidaan esittää niiden tueksi. Nähdäänhän esim., että kukin hallitusmies toimii tehokkaammin yhdyskuntansa keskuudessa kuin kukin kansalainen oman yhdyskuntansa keskuudessa ja että siis yksityistahdolla on paljon enemmän vaikutusta hallituksen tekoihin kuin ylimmän valtiovallan päätöksiin; sillä jokaiselle hallitusmiehelle on melkein aina uskottu joku hallitustoimi, kun sitävastoin kukin kansalainen erikseen otettuna ei ole saanut mitään ylimmän valtiovallan tointa suorittaakseen. Mitä enemmän muutoin valtio laajenee, sitä enemmän kasvaa sen todellinen voima, vaikka se ei kasvakaan suhteellisesti sen laajuuden mukana; mutta jos valtio pysyy samana, saavat hallitusmiehet lisätä lukuaan minkä tahtovat: hallitus ei voita siitä suurempaa todellista voimaa, koska tämä voima on valtion voimaa, jonka määrä on aina sama; täten vähenee hallituksen suhteellinen voima eli tehokkuus ilman että sen ehdoton eli todellinen voima kasvaa.
Varmaa on lisäksi, että asioiden suorittaminen tulee sitä hitaammaksi, mitä useammat henkilöt niihin sekaantuvat; että antamalla liiaksi merkitystä harkitsevalle varovaisuudelle ei sitä anneta tarpeeksi onnelliselle sattumalle; että päästetään tilaisuus käsistä ja että pitkällisellä tuumailulla menetetään usein tuumailun hedelmä.
Näin olen siis todistanut, että hallitus höltyy sitä mukaa kuin hallitusmiesten luku lisääntyy, ja ylempänä osoitin taas, että mitä lukuisampi kansa on, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa: mistä seuraa, että hallitusmiesten suhteen hallitukseen täytyy olla päinvastaisen kuin alamaisten suhteen ylimpään valtiovaltaan, s.o., että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän täytyy hallituksen supistua, niin että päälliköiden lukumäärä vähenee sitä mukaa kuin kansan lukumäärä kasvaa.
Muutoin puhun minä tässä vain hallituksen suhteellisesta voimasta, enkä sen oikeasta hoidosta: sillä toiselta puolen on asia niin, että mitä lukuisampi hallituskunta on, sitä enemmän lähenee virkakuntatahto yleistahtoa, kun sitävastoin yhden ainoan miehen pitäessä hallitusta käsissään tämä samainen virkakuntatahto on, niinkuin olen huomauttanut, vain yksityistahto. Niin siis yhtäältä menetetään mitä toisaalta voitetaan, ja lainlaatijan taitona onkin osata määrätä se kohta, missä hallituksen voima ja tahto, jotka ovat aina kääntäin verrannollisia, yhtyvät valtiolle edullisimmassa suhteessa.
Kolmas luku.
Hallitusten jako.
Edellisestä luvusta kävi selville, miksi erilaiset hallituksen lajit eli muodot eroitetaan toisistaan niitä muodostavien jäsenten luvun mukaan: tässä luvussa jää tutkittavaksi, miten tämä jako tapahtuu.