Joskus on tämä jakautuminen tasasuhtainen, joko niin, että perusosat ovat toisistaan riippuvaisia, kuten Englannin hallituksessa, taikka niin, että kunkin osan määräysvalta on riippumaton, mutta epätäydellinen, kuten Puolassa. Tämä jälkimäinen muoto on huono, koska hallituksessa ei ole minkäänlaista kokonaisuutta ja koska valtiolla näin puuttuu yhdysside.
Kumpi on parempi, yksinkertainenko hallitus vaiko sekahallitus? Kas siinä kysymys, jota valtiolliset kirjailijat ovat paljon pohtineet ja johon on annettava sama vastaus, minkä minä olen ylempänä antanut kaikista hallitusmuodoista.
Yksinkertainen hallitus on paras itsessään jo sentähden, että se on yksinkertainen. Mutta milloin toimeenpaneva valta ei ole kylliksi riippuvainen lakiasäätävästä vallasta, s.o., milloin ruhtinas suhtautuu kiinteämmin ylimpään valtiovaltaan kuin kansa ruhtinaaseen, niin täytyy korjata tätä epäsuhtaisuutta hallituksen jakamisella; sillä tällöin ei sen minkään osan määräysvalta suinkaan vähene alamaisiin nähden, kun taas näiden osien jakaminen tekee ne kaikki heikommiksi ylimpään valtiovaltaan nähden.
Tätä samaa haittaa käy myöskin torjuminen siten, että asetetaan välittäviä virkamiehiä, jotka, jättäen hallituksen eheäksi, edistävät vain molempien valtojen tasapainoa ja niiden keskinäisten oikeuksien säilyttämistä. Silloin ei hallitus ole sekahallitus; se on vain tasoitettu.
Samanlaisin keinoin voidaan korjata vastakkaisiakin epäkohtaa, perustamalla virkakuntia hallituksen keskittämiseksi, milloin se on liian höllä. Niin menetellään kaikissa kansanvalloissa. Edellisessä tapauksessa jaetaan hallitus sen heikontamiseksi ja jälkimäisessä sen vahvistamiseksi; sillä sekä voiman että heikkouden korkeimmat asteet esiintyvät samalla tavoin yksinkertaisissa hallituksissa, kun sitävastoin sekamuodot kehittävät keskimääräisen voiman.
Kahdeksas luku.
Kaikki hallitusmuodot eivät sovellu kaikille valtioille.
Kun vapaus ei ole kaikkien ilmanalojen hedelmä, ei se myöskään ole kaikkien kansojen saavutettavissa. Mitä enemmän miettii tuota Montesquieun esittämää perus-sääntöä, sitä syvemmin tuntee sen totuuden: mitä enemmän sitä vastustaa, sitä enemmän tarjoaa tilaisuuksia sen vahvistamiseen uusilla todistuksilla.
Kaikissa maailman hallituksissa valtion henkilö kuluttaa vain eikä tuota mitään. Mistä tulee sille silloin tarveaineet, joita se kuluttaa? Sen jäsenten työstä. Yksityisten henkilöiden liikamäärä tyydyttää valtion henkilön välttämättömät tarpeet: mistä seuraa, että yhteiskuntatila saattaa pysyä vain niin kauvan kuin ihmisten työ tuottaa yli heidän tarpeittensa.
Mutta nythän ei tämä ylijäämä ole suinkaan samanlainen maailman kaikissa maissa. Muutamissa on se huomattavan suuri, toisissa keskinkertainen, toisissa yhtä kuin nolla, toisissa suorastaan kielteinen. Tämä suhde riippuu ilmanalan hedelmällisyydestä, sen työn luonteesta, mitä maa vaatii, tämän maan tuotteiden laadusta, sen asukkaiden voimakkuudesta, heidän suuremmasta tai pienemmästä välttämättömästä kulutuksestaan ja useammista muistakin sentapaisista seikoista, jotka tämän suhteen muodostavat.