Tuntuvin haitta yhden henkilön hallituksesta on tuon eheän jatkuvaisuuden puute, joka molemmissa toisissa toimii katkeamattomana yhdyssiteenä. Kuninkaan kuoltua tarvitaan toinen kuningas: vaalit jättävät vaarallisia väliaikoja ja muodostuvat myrskyisiksi; ja elleivät kansalaiset ole erinomaisen epäitsekkäitä ja erinomaisen rehellisiä, mitä ominaisuuksia tämä hallitusmuoto tuskin kehittänee, sekaantuvat puoluevehkeilyt ja lahjonta asiaan. On vaikeata sen, jolle valtio on myyty, olla myymättä sitä vuorostaan ja kiskomatta heikoilta takaisin rahaa, minkä mahtavat ovat ensin häneltä kiristäneet. Ennemmin tai myöhemmin muuttuu kaikki kaupanalaiseksi sellaisen hallituksen aikana; ja rauha, jota silloin nautitaan kuningasten turvissa, on pahempi kuin välihallitusten epäjärjestys.
Mitä on tehty näiden epäkohtien torjumiseksi? On tehty kruunut perinnöllisiksi eräissä perheissä ja on säädetty vallanperimysjärjestys, joka estää kaiken kiistan kuninkaiden kuollessa; se merkitsee, että on pantu sijaishallitusten tarjoamat haitat vaalien tarjoamain haittojen tilalle, että on pidetty näennäistä rauhallisuutta viisasta hallitusta parempana ja että on mieluummin haluttu saada mahdollisesti lapsia, hirviöitä ja vähäjärkisiä valtion päämiehiksi kuin ryhtyä kiistelemään kunnon kuninkaiden valinnasta. Ei ole otettu huomioon, että ken näin antautuu vaihtoehdon vaaroihin, hävittää melkein kaikki menestymisensä mahdollisuudet. Nuori Dionysios sanoi hyvin älykkään sanan silloin kun hän isällensä, joka moittiessaan häntä jostakin häpeällisestä teosta lausui: "Olenko näyttänyt sinulle sellaista esimerkkiä?" vastasi näin: "Ah! Teidänpä isänne ei ollutkaan kuningas".[29]
Kaikki yhtyy riistämään muiden käskijäksi kasvatetulta mieheltä oikeudentunnon ja järjen. Sanotaan nähtävän paljon vaivaa hallitsemistaidon opettamisesta nuorille prinsseille; mutta tämä kasvatus ei tunnu tuottavan heille suurtakaan hyötyä. Olisi parempi aluksi opettaa heille tottelemisen taitoa. Suurimpia kuninkaita, joita historia on ylistänyt, ei suinkaan kasvatettu hallitsemaan; se on taito, jota ei milloinkaan osata niin huonosti kuin silloin kun sitä on liiaksi opetettu ja joka on helpommin saavutettavissa tottelemalla kuin käskemällä. Nam utilissimus idem ac brevissimus bonarum malarumque rerum delectus, cogitare quid aut nolueris sub alio principe aut volueris.[30]
Muuan seuraus tästä yhtenäisyyden puutteesta on kuninkaallisen hallituksen häilyväisyys, koska tällä hallituksella, joka väliin noudattaa tätä suunnitelmaa ja väliin taas tuota, aina hallitsevan ruhtinaan tai hänen puolestaan hallitsevien henkilöiden luonteen mukaan, ei saata olla kauvan kiinteätä päämäärää eikä johdonmukaista menettelytapaa: vaihtelevaisuus, joka heittelee aina valtiota periaatteesta periaatteeseen, aikomuksesta aikomukseen ja jota ei esiinny toisissa hallitusmuodoissa, missä ruhtinas on aina sama. Niinpä nähdäänkin, että jos hovissa on enemmän viekkautta, niin on senaatissa yleensä enemmän viisautta ja että tasavallat käyvät päämääriänsä kohti pysyvämpiä ja johdonmukaisempia suunnitelmia seuraamalla, kun sensijaan jokainen ministeristössä tapahtuva mullistus saa myös aikaan mullistuksen valtiossa, koska kaikkien ministerien ja melkein kaikkien kuninkaiden yhteisenä menettelyohjeena on tehdä joka asiassa täsmälleen päinvastoin kuin heidän edeltäjänsä.
Tästä samaisesta yhtenäisyyden puutteesta saa edelleen ratkaisunsa muuan kuningasmielisten politikkojen suuresti suosima rikkiviisas väite; he eivät nimittäin ainoastaan vertaa yhteiskunnan hallitsemista talon hallitsemiseen ja ruhtinasta perheen isään, mikä erehdyttävä käsitys on jo kumottu, vaan omistavat he lisäksi anteliaasti tälle hallitusmiehelle kaikki ne hyveet, joita hän tarvitsisi, ja lähtevät aina siitä olettamuksesta, että ruhtinas on sitä, mitä hänen tulisi olla: olettamus, jonka turvin kuninkaallista hallitusta on ilmeisesti pidettävä kaikkia muita parempana, koska se on eittämättä voimakkain ja koska siltä, ollakseen myös paras, puuttuu vain herkemmin yleistahtoa noudattava virkakuntatahto.
Mutta jos Platonin[31] mukaan luonnon luoma kuningas on niin kovin harvinainen henkilö, niin kuinka usein yhtyvätkään luonto ja onnellinen sattuma häntä kruunaamaan? Ja jos kuninkaallinen kasvatus turmelee ehdottomasti ne, jotka sitä nauttivat, niin mitä voidaan toivoa kokonaiselta hallitsemaan kasvatettujen miesten sarjalta? Tahallaan siinä siis erehdytään, kun sekoitetaan kuninkaallinen hallitus hyvän kuninkaan hallitukseen. Nähdäkseen, millainen tämä hallitus itsessään on, täytyy sitä tarkastella kykenemättömien tai pahojen ruhtinaiden hoitamana; sillä joko nämä nousevat sellaisina valtaistuimelle tai tekee valtaistuin heidät sellaisiksi.
Nämä vaikeudet eivät ole jääneet kirjailijoiltamme huomaamatta; mutta he eivät ole antaneet niiden saattaa itseään pulaan. Parasta on, sanovat he, totella nurisematta. Jumala lähettää huonot kuninkaat vihassaan, ja heitä täytyy sietää taivaan rangaistuksina. Tällainen puhe on epäilemättä mieltä ylentävää; mutta enpä tiedä, eikö se sopisi paremmin saarnatuoliin kuin valtiollisia asioita käsittelevään kirjaan. Mitä on sanottava lääkäristä, joka lupaa ihmeitä ja jonka koko taitona onkin sairaan kehoittaminen kärsivällisyyteen? Tiedetään kyllä, että on pakko sietää huonoa hallitusta, missä sellainen on: kysymys olisi hyvän hallituksen löytämisestä.
Seitsemäs luku.
Sekahallituksista.
Yksinkertaista hallitusta ei oikeastaan voi olla olemassa. Yksinäiselläkin päämiehellä täytyy olla alempia virkamiehiä; kansanvaltaisellakin hallituksella täytyy olla päämies. Toimeenpanevan vallan jakautumisessa on siis aina havaittavissa asteittaista vaihtelua suuresta lukumäärästä pieneen, sillä eroituksella vain, että väliin on suuri lukumäärä riippuvainen pienestä, väliin pieni suuresta.