Ihanteena on siis luontoon palaaminen. Mutta siitä huolimalta ei tule otaksua Rousseaun vaativan nykyaikaisen ihmisen palaamista orang-utanin asteelle tai yhteiskuntatilan hylkäämistä ja luonnontilan omaksumista uudelleen. Ihminen on jo vuosituhansien kuluessa siinä määrin muuttunut kaikilta vaistoiltaan ja elämänvaatimuksiltaan, että luonnontilaan palaaminen merkitsisi hänelle suurta onnettomuutta. Lisäksi on yhteiskuntatila eräissä suhteissa luonnontilaa korkeampikin tila, kun asiaa tarkemmin ajattelee. "Vaikkakin ihminen luopuu tässä tilassa useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat, koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki typerästä, kehittymättömästä eläimestä älykkään olennon ja ihmisen", lausutaan tästä Yhteiskuntasopimuksessa (I, 8). Säilyttämällä siis kehityksen aiheuttaman älyllisen ja siveellisen olentomme jalostumisen ja avartumisen, tulee meidän muutoin pyrkiä saavuttamaan niitä hyviä ominaisuuksia ja sitä vapautta, joiden kuvitellaan luonnonihmiselle kuuluneen. Siinä mielessä tulee meidän palata luonnontilaan ja toimittaa itsessämme parannus.

Tämä parannus käsittää kaksi laajaa tehtävää: yksilön parantamisen ja yhteiskunnan parantamisen.

Yksilön parantaminen tapahtuu ensi sijassa kasvatuksen avulla. Luonto on hyvä ja yhteiskunta paha. Antakaamme siis luonnon tehdä tehtävänsä ja pysyttäkäämme yhteiskuntaa aluksi etäällä lapsesta. Luonto loi villi-ihmisen: tehkäämme mekin oppilaastamme villi-ihminen, vahvistakaamme hänen ruumistaan, teroittakaamme hänen aistejaan, harjoittakaamme vaistoa, odottakaamme harkinnan selviytymistä aistimuksista, ihmiskunta on kehittynyt pakottavan tarpeen ja kokemuksen tietä: pankaamme lapsi tuntemaan tarpeita ja toimittakaamme hänelle kokemuksia. Poistakaamme hänen lähettyviltään turmiollinen kirjallisuus ja antakaamme hänen lukea vain luonnon suurta kirjaa ja etsiä siitä jumalaa. Uskontojen opinkappaleet ovat yhteiskunnan keksintöjä ja vihan ja teeskentelyn välikappaleita: hyljätkäämme ne ja koettakaamme saada oppilaamme hänen ennätettyään järjen ikään käsittämään Jumala kaikessa Hänen puhtaudessaan ja äärettömyydessään. Näin kehittyy lapsesta yhteiskuntaihminen, jolla on kaikki luonnonihmisen edut ilman yhteiskunnan luomia paheita. Tämän kehityksen tie osoitetaan yksityiskohtaisesti Émile'issä (1762).

Uusi Héloïse (1761) taas osoittaa, kuinka kukin meistä voi keskellä jokapäiväistä elämää suorittaa tämän kehityskulun kohti luonnollisen ihmisen hyveitä. Luonnon mukaan on kyllä Saint-Preux'n ja Julie'n rakkaus aivan viatonta: mutta he ovat unohtaneet, että rakkaus luonnon mukaan on nykyään mahdoton. Yhteiskunta ei hyväksy heidän rakkauttaan, vaan eroittaa heidät, naittaen Julie'n miehelle, jota hän ei rakasta. Julie on sortumaisillaan aviorikokseen: valhehan kuuluukin niin läheisesti nykyiseen yhteiskuntaan. Mutta uskonnollisen tunteen johtamana päättää Julie elää täysin vilpitöntä elämää. Hänen miehensä avustaa siinä häntä, ja he molemmat yhdessä nostavat totuuden, suoruuden, vapauden, hyveen ja onnen vallitsemaan siinä mallikelpoisessa perheessä, jonka he luovat ja jossa sivistyksen keskelläkin ihmisen älyllinen puoli kehittyy sydämen turmeltumatta.

Yhteiskuntasopimus (1762) käsittelee sitten keinoja, joiden avulla perinjuurin turmeltuneen yhteiskunnan parantaminen on toimitettava ja sovitettava keskenään yhteiskuntatilan tarjoomat monilukuiset edut ja luonnontilan vapaus ja onnellisuus. Sitävarten on ajatuksissa palattava siihen hetkeen, jolloin yhteiskunta syntyi. Tällä hetkellä tekivät keskenään tasa-arvoiset ja luonnostaan vapaat ihmiset sopimuksen, jonka mukaan he liittyivät yhteisöksi ja suostuivat kaikki luopumaan vapaudestaan ja omaisuudestaan yhteisön hyväksi. Tämän yhteisön ainoana päämääränä ja tehtävänä on ilmeisesti sen jäsenten menestys ja onni. Sitä johtaa kaikkien näiden jäsenten tahtojen yhteisvaikutuksesta syntyvä yleistahto, joka tarkoittaa aina yhteiskunnan parasta. Kansalaiset alistavat kaikki tahtonsa tämän yleistahdon alaiseksi, mutta kun tämä yleistahto tähtää samaan kuin heidän kunkin yksityinenkin tahto, nimittäin yhteiskunnan menestykseen, on kansalainen vapaa, koska hän tottelee vain omaa tahtoansa. Luopumalla näennäisesti vapaudestaan ja antautumalla yhteiskunnan alamaiseksi, lujittaa siis vain kansalainen vapauttaan, samoin kuin hän lujittaa omistusoikeuttaan, jota yhteiskunta suojelee. Kaikkien kansalaisten tahdoista syntyvä yleistahto on samalla ylin valtiovalta, mitä on olemassa: vain sen päätökset ovat laki. Hallitus, olkoon se millainen tahansa, olkoon sen etunenässä kuningas tai ylimystö tai suurempi hallituskunta, on vain tämän kansan yleistahdon palvelija. Yieistahdolla on valta, koska se on ylin käskijä, minä päivänä tahansa muuttaa hallitusmuotoa, poistaa kuningas, kumota perustuslait, jopa purkaa yhteiskuntasopimuskin. Näiden luonnollisten periaatteiden mukaisesti tulisi nyt koettaa uudelleen järjestää inhimillisiä yhteiskuntia, asettaa niihin sellainen hallitus, kuin niistä kukin näyttää vaativan, laatia niille sellaiset lait, jotka takaavat niiden menestyksen ja poistavat kaikki väärinkäytökset, kaiken sorron ja mielivallan.

Jos Yhteiskuntasopimuksen voi näin suuremmitta vaikeuksitta yhdistää Rousseaun muiden pääteosten aatteelliseen kokonaisuuteen, niin liittyy se taas toisaalta varsin elimellisesti hänen omaan elämäänsä ja sen kokemuksiin.

Niinkuin hän teoksensa alkusanassa viittaa, on Yhteiskuntasopimus vain ote laajemmasta teoksesta, jota hän oli ryhtynyt sepittämään Venetsiassa vv. 1743-1744. Hänen vaikutusvaltaiset pariisilaiset ystävänsä olivat nimittäin hankkineet hänelle lähettilään sihteerin paikan Venetsiaan. Niin vähän mieskohtaista iloa kuin työskentely typerän ja saiturimaisen lähettilään kanssa Rousseaulle tuottikin, tarjosi tämä toimi hänelle kuitenkin oivallisen tilaisuuden tutustua Europan valtiolliseen elämään, julkiseen ja salaiseen, yksityiseen ja kansainväliseen. Lisäksi tutki hän innokkaasti valtiotieteellisiä kirjailijoita, ja käytännön ja teorian innostamana suunnitteli ja pani hän osittain alulle itsekin laajan teoksen, jonka oli nimensä mukaisesti (Institutions politiques) määrä käsitellä valtiolaitosta kokonaisuudessaan, Hän joutui kuitenkin Venetsiasta niin pian pois, ettei hän ennättänyt saada työtään valmiiksi. Vasta sitten kun hän oli päässyt Pariisin hyörinästä Montmorencyn rauhaan, sai hän aikaa kirjoittaa yhteen jaksoon kaikki tärkeimmät teoksensa ja samalla eroittaa määrätyn osan vanhemmasta valtiotieteellisestä teoksesta ja muodostaa siitä Yhteiskuntasopimuksen, mahdollisesti korjailemalla tätä osaa vakiintuneempien periaatteittensa mukaiseksi.

Näitä periaatteita oli Rousseau muiden asiain yhteydessä julistanut jo eräissä aikaisemmin ilmestyneissä kirjoituksissaan, ennen kuin hän ne lopullisesti kokosi erikoiseksi oppirakennukseksi Yhteiskuntasopimukseen. Niinpä oli hän jo suureen ensyklopediaan laatimassaan esityksessä valtiotaloudesta ensimäisen kerran hahmostellut teoriansa yleistahdosta. Edelleen oli esitelmään eriarvoisuudesta sisältynyt useita Yhteiskuntasopimuksen aineksia, niinkuin esim. viittauksia perustavaan sopimukseen, kansalle kuuluvaan ylimpään valtiovaltaan, lakien luonteeseen y.m. Yhteiskuntasopimus onkin tavallaan tämän esitelmän välttämätön täydennys: sehän osoittaa, millä tavalla ihmiskunta saattaa pelastua siitä synkästä, suorastaan toivottomasta tilasta, mihin se esitelmän mukaan oli joutunut.

Paljon enemmän kuin tutustuminen kansainvälisiin valtiollisiin suhteisiin ja Venetsian tasavallan oloihin vaikutti kuitenkin Yhteiskuntasopimuksen lopulliseen muodostumiseen se seikka, että Rousseau oli kotoisin toisesta kaupunkitasavallasta, Genève'istä. Tosin ei hän senjälkeen kun hän v. 1728 16-vuotiaana karkasi kalvinilaisesta synnyinkaupungistaan, ollut oleskellut siellä muuta kuin käymätien. Mutta hän sanoo isänsä jo lapsena istuttaneen häneen "vapaan tasavaltalaisen hengen", ja koko elämänsä ijän katsoikin hän syvällä kunnioituksella ja ihailulla tämän porvaristasavallan puoleen. Kuuluisaksi tultuaan kävi Rousseau v. 1754 Genève'issâ ja kääntyi uudelleen protestanttisuuteen, päästäkseen tasavallan kansalaiseksi — arvo, josta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan suurempien valtioiden komeimmistakin kunnianimistä. Niinpä kirjoittaakin hän useina vuosina, siksi kunnes synnyinkaupungin johtomiesten ja hänen välinsä ennättävät kylmetä, teostensa kansilehdelle arvokseen "Genève'in kansalainen" ja panee sen, missä suinkin tilaisuutta on, toisten kirjailijain monilukuisten pöyhkeiden arvonimien vastakohdaksi. Heti Yhteiskuntasopimuksen ensimäisen kirjan alussa viittaa hän myös tähän kansalaisarvoonsa ja äänestysoikeuteensa ja jatkaa: "Joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja, olen onnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!"

Tuolla käynnillään v. 1754 oli Rousseau nimittäin erikoisesti tutustunut Genève'in hallitusmuotoon, ja onkin näytetty toteen, että useat kohdat Yhteiskuntasopimusta on enemmän tai vähemmän uskollisesti muovailtu tämän hallitusmuodon mukaisiksi. Joka tapauksessa ajatteli Rousseau pientä, ei liian rikasta eikä liian köyhää — rikkauden tasaisen jakautumisen vaatiminen, maanviljelyksen ja maaseudun ylistäminen kaupan ja kaupunkien edellä ja suurteollisuuden vaatiman työnjaon vastustaminen ovatkin Rousseaulle varsin kuvaavia piirteitä — valtiota, juuri sellaista kuin Genève tai Bern, ja vain sellaisen pienen valtion piirissä katsoo hän ihanteensa mahdolliseksi toteuttaa, mikäli se yleensä on mahdollinen toteuttaa. Mielikuvituksessaan yhdisti hän ihailemansa Genève'in tasavallan antiikin tasavaltoihin, joita hän ihaili vielä enemmän ja joiden edustamia aatteita hän niinikään koetti sovittaa suunnitelmiinsa. Onhan tuo aate, että kansalainen on jotakin vain valtion jäsenenä, että hän on vain sikäli vapaa kuin valtiokin on vapaa ja että kansalaisen tulee näin ollen kaikkine voimineen, kykyineen ja omaisuuksineen antautua valtiolle, täysin antiikkinen. Lisäksi sijoittaa Rousseau teoksensa loppuun laajan esityksen Rooman tasavallan kansankokouksista ja tribuunin, diktaattorin ja sensorin viroista, ikäänkuin tahtoisi hän suositella kaikkia niitä esikuviksi nykyajankin valtioille. Puoltaessaan 16. vuosisadalla protestanttisen kansan oikeutta nousta uskonsa puolesta kapinaan ja vastustaessaan myöhemmin Ludvig XIV:n itsevaltiutta olivat taas protestanttiskalvinistiset jumaluusoppineet kehitelleet teoriaa kansan suvereenisuudesta, kansalle kuuluvasta ylimmästä valtiovallasta, ja tämä teoriahan on Rousseaunkin valtiollisen aaterakennuksen kulmakiviä. Edelleen tuntuu ikäänkuin armottoman kalvinilaisuuden ja Genève'in vanhojen asetusten vaikutusta siinä karkotuksella ja kuolemalla uhkaavassa ankaruudessa, millä Rousseau teoriansa huipuksi pystyttää, menetellen tässä vastoin Montesquieun varovampia ja järkevämpiä suunnitelmia, deistisiin opinkappaleihin, sellaisiin kuin kostavan ja auttavan Jumalan olemassaoloon, vanhurskaiden autuuteen ja pahojen rangaistukseen, nojaavan valtionuskontonsa.