Meillä ei ole minkäänlaisia varmoja muistomerkkejä Rooman alkuajoista; onpa hyvin luultavaa, että suurin osa kaikesta siitä, mitä niistä kertoellaan, on pelkkää tarua;[49] ja yleensäkin puuttuu meiltä täydellisimmin juuri opettavin osa kansojen aikakirjoja, nimittäin niiden syntymän historia. Kokemus näyttää meille joka päivä, mistä syistä saavat alkunsa valtakuntien kumoukset; mutta kun ei nykyään enää synny kansoja, on meidän pakko melkein kokonaan turvautua arveluihin, selittääksemme, kuinka nämä valtakunnat ovat muodostuneet.
Tavat, joiden huomataan olevan käytännössä, todistavat ainakin, että näillä tavoilla on ollut alkunsa. Perimätietoja, jotka koskettelevat tätä alkua, sellaisia perimätietoja, jotka nojautuvat arvokkaimpiin lähteisiin ja joita tukevat vankimmat syyt, tulee pitää luotettavimpina. Siinä menettelyohjeet, joita olen koettanut seurata tutkiessani, millä tavoin maailman vapain ja mahtavin kansa harjoitti ylintä valtiovaltaansa.
Rooman perustamisen jälkeen jaettiin syntyvä tasavalta, s.o. perustajan sotajoukko, jonka muodostivat albalaiset, sabinilaiset ja muukalaiset, kolmeen luokkaan, jotka tästä jaosta saivat nimekseen tribus. Jokainen näistä tribuksista jaettiin edelleen kymmeneen kuriaan, ja jokainen kuria taas dekurioihin, joiden etunenään asetettiin kurioneiksi ja dekurioneiksi nimitetyt päälliköt.
Paitsi tätä otettiin kustakin tribuksesta sata ratsumiestä eli ritaria käsittävä joukko, jota sanottiin kenturiaksi: mistä nähdään, että nämä jaoitukset, jotka eivät olleet kovinkaan tarpeellisia alottelevassa kaupungissa, olivat lähteneet aluksi yksinomaan sotilaallisista tarkoitusperistä. Mutta näyttää kuin olisi vaistomainen suuruuden aavistus johdattanut pientä Rooman kaupunkia jo ennakolta laatimaan maailman pääkaupungillekin soveltuvan järjestysmuodon.
Tästä ensimäisestä jaosta syntyi kuitenkin ennen pitkää muuan epäkohta, se nimittäin, että kun albalaisten tribus[50] ja sabinilaisten tribus[51] pysyivät aina samalla kannallaan, mutta muukalaisten tribus[52] kasvoi kasvamistaan, koska näitä muukalaisia virtasi kaupunkiin lakkaamatta lisää, tämä viimeksi mainittu tribus paisui piankin molempia toisia suuremmaksi. Tämän vaarallisen haitan poistamiseksi keksi Servius sen apukeinon, että hän muutti jakoperustuksen, pannen kumoamansa rotujaon tilalle toisen, jonka pohjana oli kunkin tribuksen asuntopaikka kaupungissa. Kolmen tribuksen asemasta muodosti hän neljä, joista kukin piti hallussaan yhtä Rooman kukkulaa ja sai nimensä sen mukaan. Poistaessaan näin olevan eriarvoisuuden, ehkäisi hän sen syntymisen myös tulevaisuudessa; ja jottei tämä jako olisi ainoastaan paikkojen, vaan ihmisten jako, kielsi hän yhden kaupunginosan asukkaita muuttamasta toiseen, mikä esti rotuja sekaantumasta.
Hän teki myös kolmen vanhan ratsumieskenturian lukumäärän kaksinkertaiseksi ja liitti niihin kaksitoista uutta, mutta yhä entisillä nimillä: yksinkertainen ja älykäs keino lopullisesti eroittaa ritaristo kansasta, ilman että tämä jälkimäinen sai syytä nurkumiseen.
Näihin neljään kaupunkitribukseen lisäsi Servius viisitoista uutta, joita nimitettiin maalaistribuksiksi, koska ne olivat syntyneet yhtä moneen piiriin jaetun maaseutuympäristön asukkaista. Myöhemmin muodostettiin yhtä monta uutta tribusta lisää, ja lopulta oli Rooman kansa jaettu kolmeenkymmeneenviiteen tribukseen; lukumäärä, joka pysyi sellaisenaan aina tasavallan viimeisiin päiviin asti.
Tästä kaupungin tribuksien ja maaseudun tribuksien eroittamisesta oli muuan huomiota ansaitseva seuraus, koska siitä ei ole olemassa muuta esimerkkiä ja koska Rooman oli sitä kiittäminen sekä tapojensa säilymisestä että valtansa laajenemisesta. Olisi luullut kaupunkitribusten piankin anastavan kaiken vallan ja kaikki kunniapaikat ja kaikin tavoin alentavan maalaistribusten arvoa: tapahtui aivan päinvastoin. Onhan tunnettu ensimäisten roomalaisten mieltymys maalaiselämään. Tämän mieltymyksen oli heihin istuttanut viisas yleisien olojen järjestäjä, joka yhdisti vapauteen maalaistyöt ja sodan toimet ja joka niin sanoaksemme karkoitti kaupunkiin taiteet, käsityöt, juonittelut, rikkauden ja orjuuden.
Koska nyt kaikki, mitä Roomalla oli mainiota ja etevää, eli maalla ja muokkasi peltoa, totuttiin näin etsimään tasavallan tukeita vain sieltä. Koska tämä toimiala oli edelleen kaikkein arvokkainten patriisien toimialaa, kunnioittivat sitä kaikki: maalaisten yksinkertaista ja uutteraa elämää pidettiin Rooman porvarien joutilasta ja velttoa elämää parempana; ja moni, joka olisi kaupungissa ollut vain onneton alhaisolainen, muuttui maanviljelijänä kunnioitetuksi kansalaiseksi. Eivätpä perustaneet meidän ylevämieliset esi-isämme, sanoi Varro, ilman syytä maalaiskyliimme näiden väkeväin ja urhoollisten miesten taimitarhaa, jotka puolustivat heitä sodan ja ruokkivat heitä rauhan aikana. Plinius sanoo suoraan, että maalaistribuksia pidettiin arvossa niihin kuuluvien miesten tähden, kun sensijaan kaupungin tribuksiin siirrettiin pelkureita, joita tahdottiin häpeällä rangaista. Kun sabinilainen Appius Claudius asettui Roomaan asumaan, osoitettiin hänelle suurta kunnioitusta ja hänet kirjoitettiin erääseen maalaistribukseen, joka sittemmin omaksui hänen perheensä nimen. Vihdoin liitettiin vapautetut orjat johonkin kaupunkitribukseen, mutta ei milloinkaan maalaistribukseen; eikä koko tasavallan aikana esiintynyt ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku näistä vapautetuista olisi päässyt hallitusmiehen virkaan, vaikka hän olikin päässyt kansalaiseksi.
Tämä menettelytapa oli mainio; mutta se ajettiin niin pitkälle, että siitä oli lopulta seurauksena järjestyssääntöjen muutos ja epäilemättä väärinkäytöksiin johtava muutos.