Jos pidetään mielessä, että päämiesten valinta on hallituksen eikä ylimmän valtiovallan tointa, niin huomataan myös, miksi arvan käyttäminen soveltuu paremmin kansanvallan luonteeseen, koska kansanvallassa asioiden hoito on sitä parempi, mitä yksinkertaisempia siinä tarvittavat toimitukset ovat.
Ei missään todellisessa kansanvallassa hallitusmiehentoimi ole suinkaan mikään etu, vaan raskas taakka, jota ei oikeudenmukaisesti voida sälyttää ennemmin yhden yksityisen hartioille kuin toisenkaan. Laki yksin voi sälyttää tämän taakan sen hartioille, jolle arpa lankeaa: sillä kun tällöin ehdot ovat samat kaikille ja kun valinta ei riipu kenenkään ihmisen tahdosta, ei ole myöskään kysymys mistään yksityisiin kohdistuvasta sovelluttamisesta, joka järkähyttäisi lain yleisluontoisuutta.
Ylimysvallassa valitsee ruhtinas ruhtinaan, hallitus turvaa itse säilymisensä, ja silloin on äänestys varsin paikallaan.
Esimerkki, jonka tarjoaa Venetsian dogin valitsemistapa, vahvistaa vain tätä eroitusta, sitä suinkaan kumoamatta; tämä sekamuoto sopii sekahallitukselle, sillä on erehdys pitää Venetsian hallitusta todellisena ylimysvaltana. Ellei kansalla olekaan siellä mitään osaa hallitukseen, niin on aatelisto siellä kansaa itse. Suuri joukko köyhiä jalosukuisia ei ole milloinkaan päässyt hallitusmiehen virkoja lähellekään, eikä heillä ole aateliudestaan muuta hyvää kuin tuo turha ylhäisyyden arvonimi ja oikeus olla läsnä Suuren Neuvoston istunnoissa. Mutta kun tämä Suuri Neuvosto on taas yhtä mieslukuinen kuin meidän geneveläinen Yleisneuvostomme, niin ei sen jalosukuisilla jäsenillä ole sen suurempia etuoikeuksia kuin meidän pelkillä kansalaisillamme. On epäilemätöntä, että ellei oteta huomioon näiden molempien tasavaltojen suunnatonta erilaisuutta, Genève'in porvaristo vastaa täsmälleen Venetsian ylimystöä, meidän syntyperäiset kansalaisemme ja asukkaamme vastaavat Venetsian kaupunkikuntalaisia ja kansaa, meidän talonpoikamme mantereen alamaisia. Miltä puolelta siis tarkasteltaneekin tätä tasavaltaa, jos sen suuruus poistetaan laskuista, ei sen hallitus ole ylimysvaltaisempi kuin meidänkään: ainoa eroitus on siinä, että kun meillä ei ole elinijäksi valittua päämiestä, meidän ei ole samassa määrin tarvis käyttää arpaa.
Arvalla tapahtuviin vaaleihin liittyisi varsin vähän haittoja todellisessa kansanvallassa, missä kaikki olisivat tasa-arvoisia yhtä hyvin tapojen ja kykyjen kuin periaatteiden ja varallisuussuhteidenkin puolesta ja missä siis valinta olisi kutakuinkin samantekevä. Mutta minä olen jo sanonut, että todellista kansanvaltaa ei ole lainkaan olemassa.
Milloin suoraa valintaa ja arpomista käytetään sekaisin, on edellisen täytettäväksi jätettävä paikat, jotka vaativat erikoisia kykyjä, kuten esim. sotilasvirat; jälkimäinen sopii sellaisiin toimiin, joissa riittävät terve järki, oikeudentunto, rehellisyys, niinkuin esim. tuomarintoimiin, koska hyvin järjestetyssä valtiossa nämä ominaisuudet ovat yhteisiä kaikille kansalaisille.
Arpomisella ja äänestyksellä ei ole mitään tekemistä yksinvaltaisessa hallituksessa. Kun yksinvaltias on oikeudellisesti ainoa ruhtinas ja hallitusmies, kuuluu hänen apulaistensa valinta yksinomaan hänelle. Kun pappi de Saint-Pierre[48] ehdotti lisättäväksi Ranskan kuninkaan neuvoskuntien lukua ja niiden jäsenet valittaviksi suljetulla lippuäänestyksellä, ei hän huomannut, että hän ehdotti muutettavaksi hallitusmuotoa.
Minun olisi vielä puhuttava äänten antamisesta ja keräämisestä kansankokouksissa; mutta ehkäpä historiallinen esitys roomalaisten vastaavista menettelytavoista selittää havaannollisemmin kaikki ne ohjeet, mitä minä voisin antaa. Ymmärtäväisen lukijan sopii kylläkin tarkastella hiukan yksityiskohtaisemmin, kuinka yleisiä ja yksityisiä asioita käsiteltiin kahdensadantuhannen miehen neuvostossa.
Neljäs luku.
Roomalaisista kansankokouksista.