Jos siis yhteiskuntasopimusta tehtäessä jotkut asettuvat sitä vastustamaan, niin ei heidän vastustuksensa tee sopimusta mitättömäksi; se estää vain heidän ottamisensa muiden joukkoon: he jäävät muukalaisiksi kansalaisten keskelle. Kun valtio on perustettu, merkitsee vakinainen maassa oleskeleminen suostumusta; valtion alueella asuminen on ylimmän valtiovallan alaiseksi taipumista.[45]
Ellei oteta lukuun tätä alkusopimusta, velvoittaa enemmistön ääni aina kaikkia muita; se seuraa itsestään sopimuksesta. Mutta kysyttänee: kuinka saattaa ihminen olla vapaa ja kuitenkin pakotettu noudattamaan tahdonilmaisuja, jotka eivät ole hänen omiaan? Kuinka saattavat vastustajat olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, joihin he eivät ole suostuneet?
Minä vastaan, että kysymyksen muoto on väärä. Kansalainen suostuu kaikkiin lakeihin, niihinkin, jotka saatetaan voimaan vastoin hänen tahtoaan, jopa niihinkin, jotka rankaisevat häntä silloin kun hän uskaltaa loukata niistä jotakuta. Kaikkien valtion jäsenten pysyvä tahto on yleistahto; sen nojalla ovat he kansalaisia ja vapaita.[46] Milloin kansan kokouksessa esitetään joku laki, niin ei heiltä itse asiassa kysytä, hyväksyvätkö vai hylkäävätkö he tehdyn esityksen, vaan onko vai eikö se ole yleistahdon mukainen, tahdon, joka on heidän tahtonsa; antaessaan äänensä lausuu kukin siitä mielipiteensä, ja äänten laskeminen selvittää yleistahdon suhtautumisen kysymykseen. Milloin siis minun mielipiteeni vastakkainen mielipide voittaa, niin osoittaa se vain sitä, että minä olin erehtynyt ja että se, mitä minä olin pitänyt yleisenä tahtona, ei sitä ollutkaan. Jos minun yksityinen mielipiteeni olisi voittanut, olisin minä tehnyt jotakin toista kuin mitä minä olin tahtonut; juuri silloin en olisikaan ollut vapaa.
Tämä edellyttää, se on kyllä totta, että enemmistöllä on yhä kaikki yleistahdon luonteenomaiset tunnusmerkit: milloin niitä ei sillä enään ole, niin liitytäänpä mihin katsantokantaan tahansa, vapautta ei ole myöskään enään olemassa.
Näyttäessäni ylempänä, millä tavalla yksityistahdot saattavat anastaa yleistahdon aseman julkisissa neuvotteluissa, osoitin myös riittävästi ne keinot, joita sopii käyttää tämän epäkohdan torjumiseksi; tulen siitä asiasta puhumaan vielä myöhemminkin. Mitä tulee siihen äänten suhteelliseen lukumäärään, jonka voi sanoa ilmaisevan tämän tahdon, esitin myös ne periaatteet, joiden mukaan sitä käy arvioiminen. Yhdenkin äänen ero rikkoo tasasuhdan; yksikin vastustaja rikkoo yksimielisyyden; mutta yksimielisyyden ja tasasuhdan välillä voi olla useampia epätasaisiakin jakoja, joihin kaikkiin tämä lukumäärä saattaa pysähtyä aina valtioruumiin tilan ja tarpeiden mukaan.
Kaksi yleistä ohjetta voi olla hyödyksi näitä suhteita säännösteltäessä: ensiksikin, että mitä tärkeämmät ja vakavammat neuvottelut ovat kysymyksessä, sitä enemmän täytyy voittavan mielipiteen lähetä yksimielisyyttä; toiseksi, että mitä suurempaa nopeutta käsitelty asia vaatii, sitä enemmän tulee supistaa äänten jakautumisessa sallittua eroitusta; päätöksissä, jotka on tehtävä heti paikalla, täytyy jo yhden äänen enemmistön riittää. Edellinen menettelyohje näyttää paremmin sopivan lakeihin, jälkimäinen käytännöllisiin asioihin. Joka tapauksessa syntyvät niiden yhtymästä parhaat suhteet, mitä ratkaisevia päätöksiä tekevälle enemmistölle voidaan keksiä.
Kolmas luku.
Vaaleista.
Ruhtinaan ja hallitusmiesten vaaleissa, jotka, niinkuin olen maininnut, ovat yhdistettyjä toimituksia, voidaan käyttää kahta menettelytapaa, nimittäin varsinaista valintaa ja arpaa. Kumpiakin on käytetty eri tasavalloissa, ja vielä tänä päivänäkin nähdään niiden sangen monimutkaisen sekoituksen esiintyvän Venetsian dogin vaaleissa.
"Arvalla tapahtuva valinta", sanoo Montesquieu,[47] "soveltuu hyvin kansanvallan luonteeseen". Myönnän sen, mutta miksi se soveltuu? "Arvonta", jatkaa hän, "on sellainen valitsemistapa, joka ei loukkaa ketään; se jättää kullekin kansalaiselle kohtuullisen toivon päästä kerran isänmaata palvelemaan". Nämä eivät ole mitään syitä.