Epäilemättä on tämä syvää ja kaunista sielunerittelyä, mutta Rousseaun arvostelijat ovat huomauttaneet, että lopputulos on kuitenkin todellisuudessa se, että Rousseaun valtiossa tulisi riehumaan aivan sietämätön enemmistömielivalta, kun kerran käytännössä on mahdoton eroittaa tuota ikiviisasta yleistahtoa häikäilemättömän enemmistöpuolueen tahdosta ja kun kerran Rousseau, asettuen jälleen vastustamaan Montesquieun ajatuksia, vaatii jyrkästi poistettavaksi kaikki suojelevat väliasteet ja vallanjaot ylivaltiaana käskevän kansan ja palvelijana tottelevan hallituksen väliltä. Rousseau vaatii kuitenkin sitä suurempaa yksimielisyyttä päätöksen teossa, mitä tärkeämpi asia on. Täydellistä yksimielisyyttä vaatii kuitenkin vain itse yhteiskuntasopimus, sillä "yhteiskunnan jäseneksi liittyminen on maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on syntynyt vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn varjolla se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman hänen suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi, merkitsee samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi." (IV, 2.)

Tämä yleistahto ohjaa nyt kansalle kuuluvan ylimmän valtiovallan tekoja ja päätöksiä. "Niinkuin luonto antaa jokaiselle ihmiselle ehdottoman vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden, niin antaa myös yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan kaikkiin sen jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla vallalla on… ylimmän valtiovallan nimi" (II, 4). Kaikki kansalaiset ovat siis alamaisina tästä ylimmästä valtiovallasta täydellisesti ja ehdottomasti riippuvaisia. "Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä valtiolle, täytyy hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää; mutta ylin valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia ainoallakaan kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes sitä tahtoa: sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman syytä, samoin kuin ei luonnonkaan lain vallitessa" (II, 4). Se, mitä kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa voimastaan, omaisuudestaan, vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan tuosta kaikesta, jonka käyttäminen on tärkeä yhteisölle. "Mutta", huomauttaa Rousseau, "on myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän tärkeyden" (II, 4). Ylin valtiovalta, s.o. kansan enemmistö, siis arvostelee, mitä alamaisten tulee luovuttaa vapaudestaan, voimastaan ja omaisuudestaan valtion hyväksi, koska he ovat kaiken tämän valtiolta saaneet ja koska he esim. omaisuuteen nähden ovat vain oikeastaan valtiolle kuuluvan omaisuuden säilyttäjiä ja huoltajia (dépositaires).

On usein huomautettu, että Rousseau, myöntämällä valtiolle näin suuren vallan joka suhteessa, kallistuu vahvasti n.s. valtiososialismiin päin. Joka tapauksessa luo hän aikansa ehdottoman yksinvallan vastapainoksi yhtä ehdottoman valtiovallan, jonka lopullinen hoito on kansan käsissä. Ranskassahan oli kuninkaalla jo pitkät ajat ollut täydellinen ja rajaton valta kaikissa suhteissa. Katoliset jumaluusoppineet olivat julistaneet, että kuningas oli saanut valtansa Jumalalta ja että se oli siis loukkaamaton. Kuninkaalla oli yksinään oikeus säätää lakeja, oikeus "ilman riippuvaisuutta ja kenenkään muun osaa". Hän katsoi alamaistenkin kaiken omaisuuden kuuluvan yksinään hänelle, ja jos hän jätti tuon omaisuuden hallinnan alamaisilleen, niin tapahtui se "sulasta armosta". Kuningas oli siis suvereeni, kaiken alku ja loppu, kaiken käskijä ja määrääjä. Rousseaun tärkeistä tärkein historiallinen merkitys on siinä, että hän Yhteiskuntasopimuksessaan niin terävästi ja kaunopuheisesti osoitti tällaiset kuninkuuden vaatimukset järjettömiksi ja kaikkea oikeusperustetta puuttuviksi ja siirsi suvereniteetin eli ylimmän valtiovallan päättävästi kansalle, tekemällä kuninkaasta vain kansan palvelijan.

Ja Rousseau osoittaa selvästi keinonkin, jonka avulla kansa pääsee tuollaisista suhdattomista vaatimuksista ja yleensä hallituksesta, jonka toiminta ei enää tarkoita kansan eli yhteisön parasta ja joka siis on rikkonut yhteiskuntasopimuksen: "Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee paremmin." (I, 1.) Sillä heti kun yhteiskuntasopimus on rikottu, lakkaavat kaikki sitoumukset ja oikeudet ja yksinään voima ratkaisee kysymyksen. Heti kun kansalla vain on voimaa kukistaa itsevaltainen hallitus ja sen voima, on sen velvollisuus se tehdä ihmiselle luonnostaan kuuluvan vapauden nimessä, sillä toisen orjana oleminen ei ole ihmisen arvon mukaista, eikä voima luo koskaan oikeutta.

Yhteiskuntasopimus, yleistahto, ylin valtiovalta, nämä Rousseaun valtio-opin kolme pääpylvästä, kaikki ne pohjautuvat lopullisesti kansaan, jonka menestyminen on valtion ja kaikkien sen laitosten ainoa silmämäärä. Rousseau ei ole kuitenkaan ehdoton kansan ihailija. Hän nimittää sitä joskus "sokeaksi joukkioksi", joka ei osaa tahtoa sitä, mikä on oikein, koska se ei useinkaan tiedä, mikä sille on hyväksi. Sentähden katsoo Rousseau välttämättömäksi antaa lainlaatijan kansalle oppaaksi ja avustajaksi tämän kansan olojen järjestämisessä. Tämän ihmeellisen lainlaatijan verhoaa Rousseau samanlaiseen ylevään salaperäisyyteen kuin yleistahdonkin. Hänellä tulisi olla korkeampi, melkeinpä jumalallinen äly, hänen tulisi tuntea kaikki ihmisten intohimot, omaamatta niistä ainoatakaan, ja hänen tulisi kyetä omasta onnestaan ja kunniastaan välittämättä työskentelemään muiden onnen hyväksi. Kuitenkaan ei hänellä saa olla minkäänlaista lakiasäätävää valtaa, koska kansa ei voi sitä milloinkaan itseltään luovuttaa. Hän on yksinomaan lakien laatija, eikä mitään muuta. Kansan asiana on joko hyväksyä tai hyljätä hänen esityksensä. Mutta mistä saa nyt tämä "sokea joukkio" kyvyn ja ymmärryksen hyväksyä juuri ne oikeat lakiehdotukset? Eivätkö useinkin juuri pahimmat petkuttajat uskottele kansalle omaavansa lainlaatijan "suuren sielun" ja näin tunkeudu sitä johtamaan joko itsensä tai jonkun erikoisen puolueen eduksi? Ja kuinka saattaa sitten kansa ensin laatia hallitusmuotonsa, jonka sovelluttaminen kunkin maan kehitysasteeseen ja oloihin on niin erinomaisen vaikea tehtävä, ja vasta myöhemmin tarvita lainlaatijan apua muita vähemmän tärkeitä lakejaan säätäessään?

Näitä ja monen monia muistutuksia on tehty Rousseaun teorioja vastaan. Niinpä on huomautettu Rousseaun Yhteiskuntasopimuksessakin pitävän liiaksi kiinni tuosta niin suurella ponnella julistamastaan opista, että ihminen on luonnostaan hyvä, kun hän ilman muuta otaksuu sopimusta tehtäessä vahvojen ja älykkäiden kiltisti suostuvan olemaan tasa-arvoisia heikkojen ja typerien kanssa, vaatimatta etuoikeuksia. Eikö lisäksi yhteiskuntakin ole kaikessa pahuudessaankin luonnollisen kehityksen tulos ja oikeastaan siis hyvä, jos luontokin on hyvä? Edelleen väitetään Rousseaun uhraavan kokonaan ihmisen yksilölliset oikeudet tehdessään hänet niin täydelleen riippuvaksi valtiosta ja pakottaessaan hänet niin ehdottomasti sille antautumaan. Näin joutuu Yhteiskuntasopimus tavallaan ristiriitaan Uuden Héloïsen kanssa, koska tämän romaanin voimakkaasti kehittyneet siveelliset luonteet vain suurella vaivalla, jos lainkaan, saattaisivat alistua Rousseaun ihannevaltion harjoittamaan ehdottomaan niin ulkonaiseen kuin sisäiseen määräämisvaltaan. Niinikään havaitaan Rousseaun joutuvan muihinkin ristiriitaisuuksiin ja varsinkin jättävän ylimalkaisella sanonnallaan monet kohdat hämäriksi ja eri lailla tulkittaviksi. Toisaalta on tähän kuitenkin huomautettu, että silloisessa Ranskassa oli yleensä turvallisinta pysyä aivan yleisissä periaatteissa ja karttaa liian yksityiskohtaisia näiden periaatteiden sovellutuksia, jos mieli välttää kaikenlaisia ikäviä tuttavuuksia kuninkaallisen järjestysvallan ja vankilan kanssa.

Edelleen on Rousseauta ankarasti moitittu siitä, että hän on useat teoksensa aatteet, niinkuin esim. hänen suunnitelmiensa mukaan hallittavan valtion laadun, lainlaatijan tehtävän, yleistahdon ilmenemisen y.m. kohottanut niin korkean ihanteellisuuden huipulle, että niitä on mahdotonta käytännössä saavuttaa ja että koko kirja saa näin hyödyttömän haaveen leiman. Niinpä mainitaankin Rousseaun vanhoilla päivillään sanoneen Yhteiskuntasopimuksesta: "Ne, jotka luulevat ymmärtävänsä sen täydellisesti, ovat minua taitavampia", aivan niinkuin hän kirjeissään piti Émile'in ohjeiden mukaan suoritettua kasvatusta sen tarjoamien lukemattomien vaikeuksien ja pienimmänkin erehdyksen tuottaman tuhon vuoksi käytännöllisesti mahdottomana. Kun Rousseauta pyydettiin laatimaan ohjeet Korsikan ja Puolan hallitusmuotoja varten, näytti hän unohtavan kirjansa jyrkät väitteet ja esiintyi tavattoman varovaisesti. Hänen nähdäkseen on hyvin vaarallista käydä käsiksi juurtuneihin epäkohtiin, vaikka ne olisivat kuinka pahoja, sillä kansa ei siedä niihin kajottavan ja valtio on mullistusten hetkellä aina heikoin ja voi silloin helposti suistua sekasortoon tai tyranniaan. Niinpä ei hän ole halukas ilman muuta vapauttamaan edes Puolan maaorjia, koska heille olisi sitä ennen hankittava sielu, joka tekisi nämä orjat vapauden arvoisiksi. Edelleen säilyttää hän Puolassa yksinvaltiuden, mutta toivoo kuitenkin naapurien pienentävän Puolaa, koska pieniä valtioita on helpompi hallita kuin suuria. Kaikki tämä osoittaa kuitenkin vain Rousseaulla olleen sen verran järkeä, ettei hän ilman muuta käynyt sovittamaan jotakin kaavamaista ihannetta historian luomiin ja vain vaikeasti muutettaviin oloihin. Tuomitseehan hän itse Yhteiskuntasopimuksessa (II, 8) jyrkästi Pietari Suuren yritykset tehdä venäläisistä ilman muuta saksalaisia tai englantilaisia, koska noista yrityksistä on ollut venäläisille se surullinen seuraus, ettei heistä voi enää koskaan tulla sivistynyttä, lainalaiseen järjestykseen pystyvää kansakuntaa.

Sentähden tehdäänkin oikeastaan Rousseaulle suurta vääryyttä, kun sälytetään hänen hartioilleen kaikki ne erehdykset ja julmuudet, mitä hänen oppilaansa varsinkin Ranskan suuren vallankumouksen aikana hänen aatteidensa nimessä tekivät. Menetteliväthän nämä oppilaat ilmeisesti vastoin Rousseaun selviä ohjeita, kun he kävivät sovittamaan pienelle, ehkä vain muutamia tuhansia kansalaisia käsittävälle ja muutoinkin niin monin tavoin rajoitetulle valtiolle aijottua valtiomuotoa monimiljoonaiseen ja ikivanhoihin perinnäistapoihin piintyneeseen kansaan.

Epäilemättä oli Yhteiskuntasopimus kumouksellinen kirja ja epäilemättä se ehdotonta kansanvaltaa julistamalla antoi aseet 30 vuotta myöhemmin esiintyvien kumousmiesten käsiin. Mainitaanhan Marat'n juuri vallankumouksen aattona v. 1788 lukeneen ja selitelleen Yhteiskuntasopimusta julkisilla kävelypaikoilla innostuneelle kuulijakunnalle, ja kun Sieyès kuuluisassa lentokirjassaan Mitä on kolmas sääty? julisti jyrkästi: "Millä tavalla kansakunta tahtoneekaan, riittää, että se tahtoo; kaikki muodot ovat hyviä ja sen tahto on aina korkein laki", niin tuntuuhan siinä selvästi Rousseaun äänensävy. Niinkuin Rousseau antoi Kirjeessään teatteriesityksistä vallankumoukselle kansalaisjuhlat, samoin antoi hän Yhteiskuntasopimuksessaan sille lauseparret ja voimasanat. Hän "hallitsi Robespierre'in mukana", lukemattomissa julkaisuissa ylistettiin häntä oikeuden ja vapauden suurimmaksi esitaistelijaksi, Thérèse'ille, hänen rakastajattarelleen ja myöhemmin vaimolleen annettiin eläke suurin kunnianosoituksin, hänen ruumiinsa muutettiin v. 1794 Pantheoniin ja hänelle päätettiin pystyttää muistopatsas. Rousseau oli kuin olikin "vallankumouksen jumala", mutta sittenkin on väärin tehdä häntä vastuunalaiseksi kaikista vallankumouksen väärinkäytöksistä ja kaikista intoilijain yltiömäisyyksistä. Viitattuaan siihen mahdollisuuteen, että Rousseausta olisi varmaankin tullut hirmuhallituksen aikana yksi sen uhreja, ratkaisee Höffding tämän kiistakysymyksen näillä kauneilla sanoilla: "Jos käsitämme vallankumouksen suureksi innostuksen purkaukseksi, sen toivon ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia voidaan lieventää yhteisen työn avulla, niin on Rousseau sen profeetta."

Joka tapauksessa on nyt Rousseaulla ollut paljon vihamiehiä joko hänen aatteittensa tai niiden otaksuttujen seurausten takia. Varsinkin Englannissa on hänellä ollut huono maine. Tri Johnson sanoi häntä aikoinaan "pahaksi mieheksi" ja olisi mielellään lähettänyt hänet rangaistussiirtolaan. Osa englantilaisia oikeustieteilijöitä on Britannian etujen nimessä vastustanut eräitä Rousseaun vaatimia rajoituksia sodankäyntiin, varsinkin mitä tulee yksityisen omaisuuden anastamiseen ja siihen liittyvään kaappausoikeuteen, samoin kuin ennakolta tapahtuvaan sodanjulistukseen, kun taas ranskalaiset, viimeksi Henri Rodet, joka on kirjoittanut laajan teoksen Yhteiskuntasopimuksesta ja Rousseaun valtiollisista aatteista, ylistävät aivan erikoisesti Rousseauta siitä, että hän on niin pontevasti julistanut sodan olevan valtioiden eikä suinkaan yksityisten välisen asian ja että hän on tehnyt siitä erittäin tärkeitä johtopäätöksiä. Meidän päiviemme englantilaiset näkevät taas Rousseaussa sen valtioihanteen luojan, joka toteuttaa tarkoituksiaan asettumalla "tuolle puolen hyvän ja pahan" ja jota muka Saksa nykyisessä sodassa niin häikäilemättömästi ja niin musertavalla voimalla seuraa. Benjamin Constant on huomauttanut Rousseaun tuhoisasta vaikutuksesta Ranskan myöhempään historiaan siinä suhteessa, että milloin vain on tahdottu vapautta sortaa ja itsevaltiutta puolustaa, niin siiloin on vedottu Rousseauhon, joka lopultakin ymmärsi vain hyvin hämärästi vapauden todellisen luonteen. Jules Lemaître taas, joka on kirjoittanut hyvin mieltäkiinnittävän, mutta pohjaltaan hyvin pahansuovan kirjan Rousseausta, nimittää Rousseauta "muutamien 18. ja 19. vuosisadan raskaimpien erehdysten isäksi" ja lausuu m.m. Yhteiskuntasopimuksesta: "Vaikka siihen olikin ryhdytty tarkoituksessa tehdä ihmiset vapaiksi ja onnellisiksi, on siitä tullut kaikkein täydellisimpiä sorron välikappaleita, mitä mikään kiihkoilija on milloinkaan takonut."