Toinen on sikäli hyvä, että se yhdistää jumalan palvelemisen ja lakien rakastamisen, että se, tehdessään isänmaasta kansalaisten ihantelun esineen, opettaa heille valtion palvelemisen olevan sen suojelusjumalan palvelemista. Se on jonkunlaista jumalvaltaa, jossa ei saa olla muuta ylimmäistä pappia kuin ruhtinas eikä muita tavallisia pappeja kuin hallitusmiehet. Silloin on kuolema isänmaan puolesta marttyyrikuolema; lakien loukkaaminen on jumalattomuutta; ja syyllisen tuomitseminen yleiseen kiroukseen on samaa kuin hänen jättämisensä jumalain vihan valtaan: sacer estod.[64]
Mutta se on huono sikäli, että kun se on perustettu erehdykselle ja vaiheelle, se pettää ihmisiä, tekee heistä herkkä- ja taikauskoisia ja hukuttaa totisen jumalan palvelemisen turhiin menoihin. Se on myöskin huono silloin kun se muuttuu itsevaltaiseksi ja tyrannimaiseksi ja tekee kansan verenhimoiseksi ja suvaitsemattomaksi, ja niin se hengittää enää vain murhaa ja teurastusta ja luulee tekevänsä pyhän työn tappamalla jokaisen, joka ei omaksu sen jumalia. Se saattaa moisen kansan luonnolliseen sotatilaan kaikkien muiden kanssa, tilaan, joka on sangen haitallinen sen omalle turvallisuudelle.
Jälellä on siis enää vain ihmisen uskonto eli kristinusko, ei suinkaan nykyajan kristinusko, vaan evankeliumin kristinusko, joka on aivan erilainen kuin se. Tämän pyhän, ylevän, totisen uskonnon vaikutuksesta tunnustavat ihmiset saman jumalan lapsina kaikki toisensa veljikseen, eikä se yhteys, joka heidät liittää toisiinsa, katkea edes kuolemassakaan.
Mutta kun tämä uskonto ei ole minkäänlaisessa erityisessä suhteessa valtiokokonaisuuteen, jättää se laeille vain sen voiman, mikä niillä itsestään on, suomatta niille minkäänlaista lisävoimaa, ja siten jää muuan erikoisen yhteiskunnan parhaita siteitä tehottomaksi. Vieläpä enemmänkin: kiinnittämättä suinkaan kansalaisten sydämiä valtioon, se irroittaa ne siitä, niinkuin kaikista muistakin maallisista asioista. Minä en tiedä mitään yhteiskunnalliselle hengelle sen vastakkaisempaa.
Meille sanotaan, että oikeiden kristittyjen kansa muodostaisi täydellisimmän yhteiskunnan mitä voidaan kuvitella. Minä näen tässä olettamuksessa vain suuren ristiriidan; sillä oikeiden kristittyjen yhteiskunta ei olisi enään ihmisten yhteiskunta.
Sanonpa senkin, ettei tämä oletettu yhteiskunta kaikessa täydellisyydessään olisi voimakkain eikä kestävinkään yhteiskunta: kun se olisi niin kovin täydellinen, puuttuisi siltä yhteyttä; sen tuhoon vievänä vikana olisi juuri sen täydellisyys.
Jokainen täyttäisi velvollisuutensa; kansa tottelisi lakeja: päämiehet olisivat oikeamielisiä ja maltillisia; hallitusmiehet rehellisiä, lahjomattomia: sotilaat halveksisivat kuolemaa; ei olisi turhamaisuutta eikä ylellisyyttä. Kaikki tämä on sangen hyvin. Mutta katsokaamme kauvemmas.
Kristinusko on kokonaan henkinen uskonto, joka askartelee yksinomaan taivaallisissa asioissa: kristityn isänmaa ei ole tästä maailmasta. Hän täyttää velvollisuutensa, se on kyllä totta; mutta hän täyttää sen syvästi välinpitämättömänä puuhiensa hyvästä tai huonosta menestyksestä. Kunhan hänen ei vain tarvitse itseään mistään soimata, vähät hän huolii siitä, meneekö kaikki hyvin tai huonosti täällä maan päällä, jos valtio kukoistaa, tuskin uskaltaa hän nauttia yleisestä hyvinvoinnista ja hän pelkää tulevansa ylpeäksi isänmaansa kunniasta; jos valtio käy kohti häviötään, siunaa hän Jumalan kättä, joka lepää raskaana hänen kansansa päällä.
Jotta yhteiskunta pysyisi rauhassa ja sopusointu vallitsisi siinä lakkaamatta, täytyisi kaikkien kansalaisten ilman poikkeusta olla yhtä hyviä kristittyjä. Mutta jos heidän keskuudessaan olisi onnettomuudeksi yksi ainoakin kunnianhimoinen, yksi ainoakin tekopyhä, joku Catilina esimerkiksi, joku Cromwell, pistäisi hän varmastikin hyvin helpolla hurskaat kansalaiskumppaninsa pussiin. Kristillinen rakkaus ei hevin salli ajatella pahaa lähimmäisestään. Heti kun tällainen mies on jollakin juonella keksinyt keinon pettää heitä ja anastaa osan valtion käskyvaltaa, nousee hän arvoasemaan: Jumala tahtoo, että häntä pitää kunnioitettaman. Pian kohoaa hän mahtiasemaan: Jumala tahtoo, että häntä pitää toteltaman. Entä jos tämän mahtiaseman haltija käyttää sitä väärin? Se on ruoska, jolla Jumala kurittaa lapsiaan. Ei rohjettaisi karkoittaa tätä anastajaa; täytyisihän silloin häiritä yleistä rauhaa, käyttää väkivaltaa, vuodattaa verta: kaikki sellainen sopii huonosti kristityn lempeyteen. Ja loppujen lopuksi: mitä siitä, onko sitä vapaa tai orja tässä murheiden laaksossa? Tärkeintä on päästä paratiisiin, ja alistuminenhan on vain yksi keino lisää sen päämäärän saavuttamiseksi.
Entä jos syttyy ulkomainen sota? Kansalaiset marssivat nurkumatta taisteluun: ei yksikään heistä ajattele pakoa; he tekevät velvollisuutensa, mutta tavoittelematta intohimoisesti voittoa; he osaavat paremmin kuolla kuin voittaa. Mitä siitä, ovatko he voittajia tai voitetuita? Eikö Kaitselmus tiedä paremmin kuin he, mikä heidän osansa on oleva? Kuvitelkaahan, millä tavalla ylpeä, hurja, intohimoinen vihollinen voi käyttää hyödykseen heidän yhtäkaikkisuuttaan! Pankaa heitä vastaan nuo uljaat kansat, joita poltti tulinen kunnian ja isänmaan rakkaus, olettakaa kristitty tasavaltanne Spartan tai Rooman viholliseksi: nuo hurskaat kristityt lyötäisiin, murskattaisiin, tuhottaisiin ennen kuin he ennättäisivät sitä huomatakaan, tai saisivat he kiittää pelastuksestaan vain sitä halveksumista, jota heidän vihollisensa tuntisi heitä kohtaan. Minun mielestäni oli se kaunis vala, minkä Fabiuksen sotilaat vannoivat; he eivät vannoneet kuolevansa tai voittavansa: he vannoivat palaavansa kotiin voittajina ja he pitivät valansa. Kristityt eivät olisi milloinkaan tehneet moista valaa: he olisivat pelänneet siten kiusaavansa Jumalaa.