Mutta minä erehdyn puhuessani kristitystä tasavallasta: kumpikin näistä kahdesta sanasta tekee toisen mahdottomaksi. Kristinusko saarnaa vain orjuutta ja alistumista. Sen henki on liian suosiollinen tyranniudelle, jottei tämä käyttäisi sitä kaikissa tilaisuuksissa hyväkseen. Oikeat kristityt ovat omiaan orjiksi: he tietävät sen eivätkä siitä isosti kuohahda; tällä lyhyellä elämällä on liian vähän arvoa heidän silmissään.
Kristityt sotajoukot ovat erinomaisia, sanotaan meille. Minä kiellän sen. Näytettäköön minulle sellaisia! Minä puolestani en tunne kristittyjä sotajoukkoja. Minulle mainitaan ristiretket. Lähtemättä kiistelemään ristinsoturien urhoollisuudesta, minä huomautan vain, että he eivät olleet suinkaan kristittyjä, vaan papin sotilaita, kirkon kansalaisia; he taistelivat tämän kirkon hengellisen kotimaan puolesta, josta se oli tehnyt maallisen kotimaan, ei kukaan tiedä, millä tavalla, jos asiaa katsotaan tarkemmin, merkitsee tämä pakanuuteen palaamista: kun ei evankeliumi perusta minkäänlaista kansallista uskontoa, on jokainen pyhä sota mahdoton kristittyjen keskuudessa.
Pakanallisten keisarien aikana olivat kristityt sotilaat urhoollisia; kaikki kristityt kirjailijat vakuuttavat niin. Ja minä uskon sen: se oli kilvoittelemista kunniasta pakanallisten joukkojen kanssa. Heti kun keisarit muuttuivat kristityiksi, ei tätä kilvoittelua enään ollut; ja kun risti oli karkoittanut kotkan, hävisi roomalainen sankaruus kokonaan.
Mutta jättäkäämme nämä valtiolliset mietteet ja palatkaamme oikeuteen ja määrätkäämme tämän tärkeän kohdan periaatteet. Oikeus, jonka yhteiskuntasopimus antaa ylimmälle valtiovallalle alamaisiin nähden, ei ulotu, niinkuin olen jo sanonut, yli yhteisen hyödyn rajojen. "Tasavallassa", lausuu Argensonin markiisi, "on kukin täysin vapaa siinä, mikä ei tuota toisille vahinkoa". Siinä on muuttumaton raja; sitä ei voida täsmällisemmin määrätä. En ole voinut kieltää itseltäni nautintoa viitata joskus tähän käsikirjoitukseen, vaikka yleisö ei sitä tunnekaan, kunnioittaakseni kuuluisan ja arvokkaan miehen muistoa, miehen, joka säilytti ministerinäkin todellisen kansalaisen sydämen ja oikeat ja järkevät mielipiteet maansa hallitsemisesta.
Alamaiset ovat siis velvollisia tekemään ylimmälle valtiovallalle tiliä mielipiteistään vain sikäli kuin nämä mielipiteet ovat tärkeitä yhteisölle. Nythän on hyvinkin tärkeätä valtiolle, että jokaisella kansalaisella on sellainen uskonto, joka saa hänet rakastamaan velvollisuuksiaan; mutta tämän uskonnon opinkappaleet kiinnittävät valtion ja sen jäsenten huomiota vain sikäli kuin nämä opinkappaleet koskevat siveysohjeita ja niitä velvollisuuksia, joita tämän uskonnon tunnustajan on täyttäminen muita kohtaan. Jokaisella voi lisäksi olla millaisia mielipiteitä tahansa, ilman että ylimmän valtiovallan asiana olisi ottaa niistä selkoa; sillä kun tällä ei ole minkäänlaista pätevyyttä toisessa maailmassa, niin ei sitä lainkaan koske se seikka, millaisen kohtalon sen alamaiset saavat tulevassa elämässä, kunhan he vain ovat hyviä kansalaisia tässä elämässä.
On siis olemassa puhdas kansalaisuskontunnustus, jonka kohdat kuuluvat ylimmän valtiovallan määrättäviin, ei varsinaisesti uskonnollisina opinkappaleina, vaan yhteistunteeseen kohdistuvina ajattelutapoina, joita ilman on mahdoton olla hyvä kansalainen ja uskollinen alamainen.[65] Voimatta velvoittaa ketään niitä uskomaan, saattaa se karkoittaa valtiosta jokaisen, joka ei niitä usko; se saattaa karkoittaa hänet, ei jumalattomana ihmisenä, vaan epäyhteiskunnallisena ihmisenä, joka ei kykene rakastamaan vilpittömästi lakeja ja oikeutta eikä uhraamaan tarvittaessa henkeänsä velvollisuudelleen. Jos taas joku, joka on julkisesti tunnustanut nämä opinkappaleet, menettelee niinkuin hän ei niihin uskoisikaan, rangaistakoon häntä kuolemalla: hän on tehnyt rikoksista suurimman, hän on valehdellut lakien edessä.
Kansalaisuskonnon opinkappaleiden tulee olla yksinkertaisia. vähälukuisia, täsmällisesti kaavaeltuja, vailla selityksiä ja muistutuksia. Kaikkivaltiaan, viisaan, laupiaan, huoltavan ja kaitsevan jumaluuden olemassaolo, tuleva elämä, oikeamielisten onni, pahojen rangaistus, yhteiskuntasopimuksen ja lakien pyhyys, siinä myönteiset opinkappaleet. Mitä tulee kielteisiin, rajoitan ne yhteen ainoaan; se on suvaitsemattomuus: se kuuluu hylkäämiimme uskonnonmuotoihin.
Ne, jotka eroiltavat toisistaan valtiollisen suvaitsemattomuuden ja jumaluusopillisen suvaitsemattomuuden, erehtyvät minun nähdäkseni: nämä kaksi suvaitsemattomuutta ovat eroittamattomia. On mahdotonta elää rauhassa ihmisten kanssa, joita pitää kadotukseen tuomittuina; jos heitä rakastaisi, vihaisi Jumalaa, joka heitä rankaisee; täytyy ehdottomasti joko kääntää heidät tai kiusata heitä kaikin tavoin. Missä ikinä jumaluusopillinen suvaitsemattomuus on sallittu, siellä on sen mahdotonta olla vaikuttamatta yhteiskunnallisiinkin oloihin;[66] ja heti kun se pääsee niihin vaikuttamaan, ei ylin valtiovalta ole enään ylin valtiovalta, ei edes maallisissa asioissa: siitä hetkestä ovat papit todellisia valtiaita ja kuninkaat ovat vain heidän palvelijoitaan.
Nykyään, jolloin ei enään ole eikä enää voi ollakaan ehdotonta kansallista uskontoa, on suvaittava kaikkia niitä uskontoja, jotka suvaitsevat toisia, mikäli niiden opinkappaleissa ei esiinny mitään kansalaisvelvollisuuksien vastaista. Mutta jokainen, joka rohkenee sanoa: Kirkon ulkopuolella ei ole mitään pelastusta, on karkoitettava valtiosta, ellei valtio ole kirkko ja ellei ruhtinas ole ylimmäinen pappi. Sellainen opinkappale soveltuu vain jumalvaltaiseen hallitusmuotoon; jokaiseen muuhun yhdistettynä on se turmiollinen. Syyn, jonka tähden Henrik IV:n sanotaan omaksuneen roomalaiskatolisen uskonnon, pitäisi saada jokainen kunniallinen ihminen ja varsinkin jokainen ajatteleva ruhtinas hylkäämään se.
Yhdeksäs luku.