Ensimäinen luku.
Tämän ensimäisen kirjan aihe.
Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa. Moni luulee olevansa muiden herra, mutta onkin enemmän orja kuin he. Kuinka on tämä muutos tapahtunut? Sitä en tiedä. Mikä voi tehdä sen oikeutetuksi? Luulen voivani ratkaista tämän kysymyksen.
Ellen ottaisi muuta huomioon kuin voiman ja sen seuraukset, sanoisin: Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee paremmin; sillä vallatessaan jälleen vapautensa samalla oikeudella, mikä sen siltä ryöstikin, on sillä joko aihetta ottaa se takaisin tai sitten ei ole ollut mitään syytä sitä siltä anastaa. Mutta yhteiskunnallinen järjestys on pyhä oikeus, joka on kaikkien muiden perustus. Tämä oikeus ei johdu kuitenkaan luonnosta; se nojautuu siis sopimuksiin. Nyt on päästävä selville, millaisia nämä sopimukset ovat. Ennen sitä on minun velvollisuuteni kuitenkin todistaa, mitä juuri väitin.
Toinen luku.
Ensimäisistä yhteiskunnista.
Vanhin kaikista yhteiskunnista ja ainoa luonnollinen on perheen muodostama yhteiskunta. Ja siinäkin pysyvät lapset isään liittyneinä vain niin kauvan kuin he tarvitsevat häntä hengissä säilyäkseen. Heti kun tämä tarve lakkaa, katkeaa luonnollinen sidekin. Lapset, vapautuneina kuuliaisuudesta, jonka he olivat isälle velkaa; isä, vapautuneena huolenpidosta, jonka hän oli lapsille velkaa, palaavat kaikki samalla tavalla riippumattomuuteen. Jos he jatkavat yhdessäoloa, niin ei se enää tapahdu luontaisesti, vaan tahtomalla, eikä itse perhekään pysy pystyssä muutoin kuin sopimuksen nojalla.
Tämä yhteinen vapaus on seuraus ihmisen luonnosta. Hänen ensimäisenä lakinaan on huolehtiminen omasta olemassaolostaan, ensimäiset varotoimensa on hän velkaa omalle itselleen; ja kun hän itse on yksin hänen säilymisekseen sopivien keinojen tuomari, tulee hän heti järjen ikään ehdittyään siten omaksi herrakseen.
Perhe on siis, jos niin tahdotaan, valtiollisten yhteiskuntien ensimäinen malli. Valtionpäämies on isän kuva, kansa on lasten kuva: ja kun kaikki ovat syntyneet tasa-arvoisina ja vapaina, luovuttavat he vapautensa vain hyötynsä nimessä. Ainoa eroitus on se, että perheessä isän rakkaus lapsia kohtaan korvaa hänelle sen huolenpidon, mitä hän heille osoittaa, kun taas valtiossa käskemisen nautinto vastaa rakkautta, jota valtionpäämies ei tunne kansojaan kohtaan.
Grotius kieltää sen seikan, että jokainen inhimillinen valta olisi syntynyt hallittujen etua silmällä pitäen: tuekseen viittaa hän orjuuteen. Hänen yleiseen todistelutapaansa kuuluu aina oikeuden perusteleminen käytännöllä.[2] Voitaisiin kyllä turvautua johdonmukaisempaan, mutta ei tyranneille suotuisampaan menettelyyn.