OINONE. Sua enää pyytänyt en päälle maan. Sua seurata ma tahdoin tuonelaan, siit' estämään sua äänt' ei ollut mulla. Mut kuulet: uus on elon pakko sulla. On onni vaihtunut, tuo vaihtelija: kuningas kuollut on. Sen täytä sija! Sun elää täytyy! Poika sull' on sorja, jos elät, valtias, jos kuolet, orja. Jos kuolet, häll' ei hädän turvaa missään, ei lohtua, jos kärsii kyynelissään, ja syyttäin lemmetyyttä äidin oman on soipa pilviin huuto viattoman. Siis elä! Nyt on tuntos tuska turha, ei lempes enää lemmen toisen murha, on kuollut Theseus, on rikki liitto, tuo liekkis uuden rikos turman-siitto. Voit Hippolytoksen nyt nähdä sa, ei enää hän nyt kammoksuttava, syytönnä hänet nähdä voit. Kentiesi vihasi tuntien nyt taipuu miesi tuo korska. Perintönsä on Troizen, sa hänet liitä tuumaan yhteiseen; pojalles, tietää hän, näät laki soi ne muurit ylväät, jotk' Athene loi. Te samaa nouskaa vihollista vastaan: Arikia teit' uhkaa ainoastaan.
PHAIDRA. No niin, sun neuvoasi tottelen; jään elämään, jos elää jaksanen, jos äidinrakkaus voi liekkimään puhaltaa hiilet polon hengen tään.
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
1:NEN KOHTAUS.
Arikia. Ismene.
ARIKIA.
Mua Hippolytos hyvästellä anoo?
Mua etsii, vartoo hän? Ken sitä sanoo?
Ismene, erhettynyt lienet kai?
ISMENE. Sen kuolo Theseuksen aikaan sai. Pian vastahasi rientää kaikkialta sydämet, päässeet inhan ikeen alta. Arikia on vihdoin vapaa, Hellaan pian kaiken polvistaa hän oikeudellaan.
ARIKIA.
Siis kaikki käynyt onko huhun mukaan?
En enää orja ois, en vihattukaan?
ISMENE. Sua vainoomast' on laannut sallimus, luo veljeis henkein käynyt Theseus.