ARIKIA.
Seikkailu mikä hälle tuotti turman?
ISMENE. Käy puheet kummat syystä suuren surman. Yks virkkaa: lemmen uuden liehtomana mies uskoton tuo mereen uppos. Sana käy toinen: astui urho alle maan, sai Peirithoksen kanssa tuonelaan ja näki virran tumman, rannat raisut, elävä itse, varjoin kodit vaisut; pois enää päästänyt hänt' yö ei musta, hän sinne sortui, mist' ei palausta.
ARIKIA.
Inehmo voisko ennen kuolon yötä
näin käydä tutkimahan tuonen työtä?
Kuin häntä viehättää vois tie niin harmaa?
ISMENE. On kuollut Theseus, se vaan on varmaa. Ateena huokaa, tunnustaa Troizen Hippolytoksen nyt jo herrakseen, ja Phaidra, joll' on pelko pojastansa, hätäilee ystävineen linnassansa.
ARIKIA.
Isäänsä oisko inhimillisempi
siis poika, kahleeni nyt kevyempi?
Mua surkuttelis hän?
ISMENE.
Niin luulen.
ARIKIA. Jäinen Hippolytos on eikä sääliväinen. Hän naista vihaa. Miksi luulet sinä, ett' oisin hälle mieluisampi minä? Näät itse, kuinka karttelee hän meitä: miss' emme me, hän niitä etsii teitä.
ISMENE. Ma olen kuullut, ett' on kylmä hän; näin sinun luonasi tuon ylpeän ja ylpeytensä maineen tähden juuri ol' huomioni kaksinkerroin suuri. Huhua vastannut ei käytöksensä; ens katsees eestä karkkos ylpeytensä, hän hämmentyi, hän silmät laski alas, taas kaihoten ne katsantoosi palas. Nimeä lemmen säikkyy korska mieli, mut sen on silmät hällä, vaikk' ei kieli.
ARIKIA. Sanojas kuinka ahnahasti kuulee tää sydän, vaikka turhuudeks ne luulee! Ismene, tunnet mun, ah, onneton osani, mielein musta ollut on, se kasvoi alla itkun, katkeruuden; nyt tuta saisko lemmen tuskan uuden? Kuningassuvun kuulun viime veri, mun yksin säästi sodan, vainon meri: kadotin kesken nuoruutensa kukkaa kuus veljeä… O, heimon heljän hukkaa! Löi heidät rauta, tulviltansa, voi, Erekteuksen verta manner joi. Niin tehtiin laki, ettei kukaan mua helleeni lempiä saa kirottua: pelättiin, että siskon arka uhka ois tuli, josta syttyis veljein tuhka. Mut tiedät myös, mill' ylenkatseella näin voittajani epäluuloa. Lien luonnostani lemmen vihollinen; mut usein mun hänt' oli kiittäminen, ett' ylpeydelleni hän turvaks tuli. Niin näin ma poikansa, niin sydän suli. En silmin vaan ma häntä ihaillut, sulonsa mua ei yksin hurmannut, ei lahjat kauniit luonnon laupiaan, joit' itse, ylväs, ei hän huomaakaan; avuja lemmin häness' armaampia, isänsä hyveitä, en puuttehia, rakastan ylpeätä miehuuttansa, jot' taivuttanut viel' ei lemmen ansa. Lie Phaidran onni Theseuksen lempi, ma olen tunteistani ahnehempi, en huoli lahjaa, jonka sai jo sata, en miestä joka tuulen tuttavata. Mut miehuus taivuttaa tuo taipumaton, tuo sydän syttää tuskan tuntematon, mies vapaa vangita, mi kummissansa pois pyrkii, sentään kaipaa kahleitansa, se onni mun ois! vaan hän vapaaks jää: helpompi Herakles ol' kesyttää, useemmin voitettu, siks voittaville vähempi kunnia myös katsehille. Mut ah, Ismene! Olen tyttö tuhma! Lie liian vankka mulle urhon uhma, kentiesi kerran huokaan nöyrtyen vuoks ylpeyden, jot' tänään ihailen. Mua lempis hän? Mik' auvon aurinko sulatti jäänsä? Ei…
ISMENE.
Hän saapuu jo.