PHAIDRA. Taivas! Mit' oon tehnyt ma? Käy tänne Theseus kera poikansa, nään jälleen rikollisen rakkauteni, hän näkee, kuinka haastan miehelleni povessa huoli lemmen poljetun, silmässä kyynel harhahaaveilun! Hän eikö puoltain isän kunniata ilmaise lempeäni kamalata? Pettäinkö isäänsä ja valtiastaan hän vihaansa ei ilmi tois mua vastaan? Mut vaikk' ois vaiti hän, ma tiedän syyni, en ole nainen rikoksissa tyyni, en niitä, jotka otsa korkealla syypäitä ovat miellä rauhaisalla. Ma tunnen rakkauteni raivokkahan, minusta on kuin valmiit huutamahan ois miehelleni muurit, holvit julki jo täällä, mitä mieli vaimon sulki. Tuonelle tahdon. Lepo lienee tuolla. Niin onko suuri onnettomuus kuolla? Ei peljättäne murheellista Mana. Nimeä pelkään, jonka painavana jälkeeni jätän lasten kurjain kantaa. Zeun veri heille rohkeuden saa antaa! Mut suku vaikka piirtyis pilviin saakka, on äidin rikos aina raskas taakka. Kenties he kerran kantaa saavat soimaa emosta, joll'ei hyveen ollut voimaa; kentiesi heidät syyni kuorma murtaa tai mieliala allapäinen turtaa.
OINONE. Ma myöskin heitä säälin; milloinkaan ei pelko ollut oikeampi. Vaan miks saattaa moisen kauhun alle lastaan? Miks itse nousta itseänsä vastaan? Pian huhu kertoo: Phaidra syypää on, petetyn väistyi tieltä puolison. Prinssille tuolle riemu lie se suuri, kun kuollen voittonsa sa kruunaat juuri. Ma mitä vastaan vainoojilles sitten? Ma hämmentyvä oon eess' syyttäjitten. Hän nauttiako häpeästäs saisi, sen ensi kuulijalle kuuluttaisi? Ei! Liekki taivaan minut lyököön ennen! Mut rakastatko vielä kuoloon mennen, lie vielä, virka, kullan kallis sulle tuo julkea?
PHAIDRA.
Hän hirviö on mulle.
OINONE. Miks hälle sallia siis voiton hurma? Ma neuvon tiedän, paremman kuin surma: sa ensin syytä häntä siitä, mistä sua syyttäis hän. Tää kaikk' on täydellistä: tuo miekka — onneks sulle soi hän sen — murheesi mennyt, tuskas nykyinen, maanpako prinssin, aikomukses kuolla; sua kaikki puoltaa, hänt' ei mikään puolla.
PHAIDRA.
Ma mustaisinko syyttömyyttä?
OINONE. Sinun vait olla tarvis vaan. Suo haastaa minun! Mun tuntoni myös kyllä soimaa sitä. Mieluummin tekisin ma vaikka mitä! Mut sinut koska muuten kadotan, sun tähtes tunnon vaivat vaiennan. Ma puhun. Theseus maanpakoon vaan poikansa varmaan tyytyy ajamaan. Isä on isä, vaikka rankaisee; vähästä leppyy, jälleen hymyilee. Mut miksi vuotais veri syytön, kun uhattu vaadi kunnias ei sun? Se liian kallis kadottaa on kivi, muu mustukoon, kun vaan se sädehtivi, muu kaikki väistyköön, jos muun se häätää; myös hyve pois, jos kunnias niin säätää. Jo tullaan. Theseus!
PHAIDRA.
Ja prinssi! Nään
jo turmioni hänen silmistään.
En mitään voi ma alla ahdinkoni.
Tee tahtos! Sulle jätän kohtaloni.
4:S KOHTAUS.
Theseus. Phaidra. Hippolytos. Oinone. Theramenes.
THESEUS. Taas mulle leppynyt on sallimus, saan jälleen syleillä…