HIPPOLYTOS. Ma seison patsahana kauhun, pelon. Tuo vaimo voisko, vielä raivoissansa näin syyttää itseään ja rakkauttansa. Hän itseltäänkö riistäis päivän valon? Ah, mikä myrsky päällä tämän talon! Ma myöskin lemmin neittä nuorta; taatto, ah, häntä vihaa! Mikä murhesaatto mun kangastuu jo sielun kammioista! Mut, sydän, syytön olet! Pelkos poista, ja mieti, miten taaton taipumaan sa saisit rakkauteesi rohkeaan. Mut vaikk' ei taipuis hän, tää rakkaus kestää hän koko voimallaan sit' ei voi estää.
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
1:NEN KOHTAUS.
Theseus. Oinone.
THESEUS. Ma mitä kuulen? Poika kunnoton isälle tehnyt tämän herjan on! O, sallimus, on kätes rautainen! Miss' olen, kuka, enää tiedä en. Hyvyyden palkka huono on, sen huomaan. Mi julkeus! Mi halu turmaa tuomaan! Himonsa mustan päästäksensä määrään, hän vielä turvas väkivaltaan väärään! Ma tunnen miekan tuon, ma itse hälle sen annoin, aioin työlle ylväämmälle. Kaikk' katkenneet on veren siteet. Mutta miks Phaidra ilmaissut ei julkeutta? Vait'olollaan hän syyllisen näin säästi.
OINONE. Näin puolison hän murhatyöstä päästi. Häpesi Phaidra rakkautta hurjan, tuon tulta rikollista pojan kurjan, ja kuolla tahtoi. Kalvan nosti hän, jo valo riutui silmän syyttömän; ma silloin riensin, jouduin, estin aikeen, pelastin puolisolleen vaimon haikeen. En tiedä, kuin tään kertoneeksi tulin; näin murhees, hänen myös, ja sääliin sulin.
THESEUS.
Tuo konna! Kuitenkin hän kalpeni!
Mun nähdessään hän, valju, vapisi.
Sen näin ja jäykistyin jo kylmyydestään.
Ei tervehdyskään tullut sydämestään.
Mut Ateenassako jo uhmaten
hän julki saattoi liekin syyllisen?
OINONE.
Sa muistat Phaidran valitukset kai?
Tuon konnan lempi hänet vihaan sai.
THESEUS.
Troizenissa taas uudistui se?