OINONE. Miten sinulle kerroin, kaikk' on käynyt siten. Mut valtiatar surussansa varmaan jo mua kaivannee, luo riennän armaan.

2:NEN KOHTAUS.

Theseus. Hippolytos.

THESEUS. Tuoss' on hän! Taivas! Muodon jalous moinen! Siit' eikö pettyä, kuin ma, vois toinen? Kuin päässä miehen, mi syyn pohjaan ehti, voi palaa hyveen pyhä otsalehti? Miks muodosta jo ilmi käy ei sielu, tuo rikollisten kuolevaisten nielu?

HIPPOLYTOS. Tohdinko kysyä, miks käyneet pilveen on kasvos jalot?

THESEUS. Jättää voit jo ilveen. Eteeni, konna, tulla tohditko, min liian kauan säästi taivas jo? Maailman hirviöistä vapahdin, sa elät, tunget riettain tuntehin vuoteelle taaton oman lempes vimman. Kuin näyttää tohdit pääs tuon katalimman? Miks vielä maahan jäät, min olet löyhkä? Miks etsi et jo pakopaikkaas, pöyhkä, all' outoin taivasten, luot' oudon laineen, jot' uurtanut ei vana taattos maineen? Pakene! Vihaani äl' uhmaa! Tuskin voin sitä hillitä; jo sallimuskin se julma on, ett' olen siittäjäsi; siis poistu, ettei saastuisi tää käsi, niin kuulu sankartöistä, kunniasta nyt oman, kurjan lapsen kuolemasta! Pakene! Varo, ettet milloinkaan satuta jalkaas rantaan tämän maan, tai lisäät, vannon, hirviöiden luvun, mun surmaamieni jo suuren suvun. Pakene! Katsomatta jälkeesi, vapauta näöstäs maakuntani! Poseidon, kuule! Jos ma joskus lien rangaissut rosvot kautta rantas tien, nyt muista palkka pitkäin taistojen: lupasit täyttää mun ens' rukouksen. Ma vanki olin, vaivaa näin ma monta, rukoillut voimaasi en kuolotonta, ahnaasti avun säästin luvatun, siks kunnes tuimempi ois tuska mun. Nyt sua pyydän: isä kurja kosta, tään päälle konnan kaikki kauhus nosta, hukuta haluinensa herja, surmaa! Hyvyytes tunnen, jos nyt tuotat turmaa.

HIPPOLYTOS.
Syyttääkö Phaidra mua syylliseksi?
En moiseen kauhistukseen sanaa keksi.
Niin monta iskua yht'aikaa! Pääni
mun sekoo, kuivuu kitalakeen ääni.

THESEUS. Sa toivoit, että Phaidra vaieten tuon hautais unhoon raa'an rakkauden? Mut miekan miksi unohdit sa hälle? Todistus on se lempes häpeälle, Miks kerran kantain viallista mieltä et hältä vienyt henkeä ja kieltä?

HIPPOLYTOS. Näin musta valhe! Suu on mykkä mulla. Ois aika totuuden nyt esiin tulla, mut jääköön salaisuus, mi loukkais sua. Hyväksy tunne tää, mi estää mua, ja itse lietsomatta tuskaas suurta mua tutki, mieti luontehen tään juurta! Syyn suurimman käy eellä rikos pieni; mut syytön, puhdas mun on elontieni. Pyhimmät ken lait rikkoo jumalain, vähemmän pyhät ensin rikkoi ain. Asteensa paheell' on kuin hyveellä: ei ensin tehdä työtä synkintä. Ei kunnon miestä päivä yks, ei kaksi tee konnaksi tai salamurhaajaksi. Imetti minut sankar-äiti kaino, peritty hält' ei himon häijyn paino, ja Pittheus, viisas, kauas-kuulu, jalo, ol' varhain järkeni jo nuoren valo. Kehua itseäin en tahdo sulle, mut hyveen jonkun jos sa myönnät mulle, vihani kyllin lienen näyttänyt ma siihen, josta mua syytät nyt. Siks olen tuttu Hellaan kaiken kautta, en lempeni, vaan kylmyyteni tautta, on tietty tarmo karun nuoruuteni. Päiv' ei lie puhtaampi kuin sydämeni. Ja nyt mua syytetään, ett' tunteet hullut…

THESEUS. Tuo ylpeys juur' on tuomiokses tullut. Nyt tiedän syynkin: Phaidran yksin piirsit sa sydämees, muut naiset syrjään siirsit. Kun yksin loisti sulle lempi irstas, se kuvat puhtahamman lemmen pirstas.