Phaidra.
Oinone, minulla on kilpailija.
OINONE.
Kuin?
PHAIDRA. Hippolytos rakastaa. Mies ylhä, ma jota lannistanut en, tuo jylhä, niin kylmä kyyneleille huokaavaisten, tuo tiikeri, tuo kauhu kaikkein naisten, kesynä kohdannut on voittajansa: tuon vanginnut Arikian on ansa.
OINONE.
Mitä ma kuulen?
PHAIDRA. Ah! Mi kuilu vaivan! Tää uusi isku minut murtaa aivan. Mit' oli kaikki lemmen kyynellähteet, tulet ja tuskat, epätoivot, tähteet mun ylpeyteni, herja hirmuinen, nyt tähän tuonen vaivaan verraten? He lempivät! Kuin? Missä? Mistä asti? Miss' oli silmäni! Ah, raivoisasti rakastavatko? Sinä tiesit siitä, et kertonut. Miks et? Sua siit' en kiitä. Useinko yhdessä he nähdään? Missä? Kentiesi metsän synkän siimeksissä? Ah, täysin valloin toisiaan he tapaa! Lie lempi viatonten ollut vapaa; sen kuuli taivas ilman kauhistusta, sees heille päivä paistoi, mulle musta. Nous heille aamut, aina kirkkaat, mulle vain tummat itkun illat tuiretulle; mua kiros, hylki koko luomakunta, vain kuolemasta nähdä tohdin unta. Söin katkeruutta, kyyneleillä elin, iloa tuskissani teeskentelin, suruinen sydän pyrki mullan alle, ma otsan kirkkaan nostin taivahalle, en tohtinut ees aina itkeä, kun täytyi muilta murhe kätkeä.
OINONE.
Vain hetken heille lemmen hurma kesti.
PHAIDRA. He toistaan rakastavat ijäisesti! Myös nyt, kun puhun, — ah, mik' aatos tuonen! — yhteistä tuntevat he tulta suonen. Maanpako heit' ei estä muistamasta! Nyt tuhat valaa vannovat he vasta. Tuo lempi loukkaa mua, sit' en siedä; Oinone, auta! Miten? Kuin? En tiedä. Arikian jo turma tulkoon! Nuku ei Theseun viha. Kuolkoon Pallaan suku! Lievästi älköön kostako hän kyytä: syy siskon suurempi on veljein syytä. Rukoilen itse häntä raivoissani. Kuin? Hulluusko jo kulkee aivoissani? Mun elää mieheni, ma lemmin toista. Kateisna rukoillako voisin moista? Ketä ma lemmin? Kuka eestäin kostaa? Jokainen sana hiukset päässä nostaa. Rikosten päässyt olen täyteen määrään: halajan rutsaa, turvaan herjaan väärään! Miesmurhaiset nää kädet janoo verta, ne viatonta kyllin saakoot kerta. Mua kurjaa! Kuin maan pintaa enää polen? Kuin nähdä päivän voin, min lapsi olen? On heimoani herra jumalten ja taatto, kaikki vallat kaikkeuden. Ma kuhun piilen? Pohjaan kuolon kuurnan? Isäni siell' on herra tuiman uurnan, on tuomar' ihmissyiden Minos vakaa, hän arvat ankarat maan lasten jakaa. Varjonsa kuinka vavahtaisi nähden nyt tyttärensä, kauhistuis tuon tähden, kun pakko ois mun taru alkaa paton, myös tuonen yölle vielä tuntematon! Ah, isä, varmaan et sa ääntä saisi, kädestäs valta-uurna valahtaisi, ja uutta rangaistusta etsein, oman veresi pyövel' oisit valottoman. Armahda! Julmat jumalat nuo särki sukusi, sumentui myös lapses järki, mut poiminut en syyn tään hedelmätä, sen vaikka kannan ikihäpeätä. Pimeistä päivistäni lopun teen; mua tuska seuras hetkeen viimeiseen.
OINONE.
Ah, kauhu väärä povestas jo poista!
Ansaitse erhe tää ei pieni moista.
Rakastat: kuka määrää kohtalonsa?
Lumoa salliman ken vältti konsa?
Et ensimmäinen lemmen uhri liene.
Se eikö muita myöskin harhaan viene?
On luonnollista heikkous ihmisen;
sa osaan tyydy kuolevaisien.
Sa ikivanhan ikeen alla huokaat.
Ma sanon: tänne jumalatkin tuokaat,
nuo, joill' on syyllisille aina nuoli,
vasama valmis, — hekin samoin huoli.
PHAIDRA. Ma mitä kuulen? Mitä tohdit haastaa? Et minuun muuta jättäisi kuin saastaa. Nyt huomaan, kurja, kuin mun myrkytit, ma kuolla tahdoin, sinä estelit, ma Hippolytosta myös vältin, sinä toit hänet sinne, missä olin minä. Miks teit sen? Miksi häntä herjasit? Paheeksi miksi hyveen parjasit? Hän kuolee nyt kenties. Pian kohtaava on häntä surman-sana taattonsa. Pois hirviö! Sun ei mua tarvis puoltaa. Ma tahdon kohtaloni itse huoltaa. Jumalat oikein palkitkoon sun vaivas ja kauhistakoon sinut kostain taivas jokaista, joka laillas kielastain sydämet kiehtoo heikkoin valtiain ja syöksee heidät, minne mieli vie, ja näyttää, mist' on syihin suorin tie! Lahjoista vaarallisin kohtalon maan ruhtinaille imartaja on.
OINONE (yksin).
Ah! Häntä hellin, lemmin lapsenani!
Tään sain nyt palkan, houkka, vaivoistani.