THESEUS.
Hän kuollut! Juur' kun kaipaan kasvojansa,
jumalat salli hänen kuolemansa.
Kuin kaatui hän? Mik' iski taivaan nuoli?

THERAMENES. Troizenin porttien hän eessä kuoli. Hän vaunuiss' istui. Itse suunsa sulki, ja mykkinä myös sotamiehet kulki. Mykenan tietä ajatuksissansa hän ajoi, astui orhit valloillansa, nuo ylväät, jotka tulta korskui ennen, kun kuuli äänen tutun, vitkaan mennen, päin painunein nyt säestävän näytti mietteitä, jotka miehen mielen täytti. Aalloista silloin ärjyn ääni raikui, veet jylisivät, kaikki taivaat kaikui, maan sydämestä huokaus hirmuinen sekaantui ilman, meren melskeesen. Veremme jäätyi poven'pohjaan asti; hepojen harjat nousi. Nopeasti lähestyi vesivuori kuohuin, pauhuin, se meitä kohden synkin syöksyy sauhuin, jo särkyy, kidastansa oksentaa veen hirviön, jot' ei lie nähnyt maa: pääss' sarvet uhkaavaiset, julma-juomut, leveä otsa, yli ruumiin suomut, kesytön härkä, lohikäärme, jonka longersi puiden yli purston lonka; rakosi ranta, kun se pitkään mylvi, se pilviin saakka kauhistusta kylvi, maa luja liikkui, ilma saastui tuosta, myös aalto säikkyi, alkoi taapäin juosta. Pakeni kaikki uhkaa turman-tuojan. Me lähitemppelistä saimme suojan, vain Hippolytos, poika urhon, jää; pysäytti vaunut, keihään tempas tää, jo tähtää hirviöön, vä'än varman linkoo, mi viuhuin pedon kylkeen syvään sinkoo. Raivosta, tuskasta tuo mylvähtäin hepojen eteen vaipuu, kääntyy päin ja sylkee kidastansa tulta, verta, savua, niinkuin suurta myrskymerta. Hevoset pelko valtaa, eivät muista nyt enää suitsimiestä eikä suista; turhaksi kääntyy käskijän jo tahto, ne puree kuolaimiaan, suussa vahto; jumala joku myös on piikein kirmaa hepojen kiihoittavan nähty virmaa. Ne kautta kallioiden syöksyy kauhuin, jo särkyy akseli, jo vaunut pauhuin paloiksi lentävät, hän itse kiertyy orheinsa ohjiin, kaatuu, maahan viertyy. Anteeksi tuskani: tuo kauhun kuva vain iki-itkuin mult' on murentuva. Näin, valtias, näin poikas poloisen jaloissa ruokkimainsa ratsujen, hän kutsui heitä, hevot ääntään säikkyi, jo hurme haavoist' yli ruumiin läikkyi. Me huusimme, soi kiro, tuska, kimma! Niin vihdoin pysähtyi myös orhein vimma ne jäivät hautain luo, miss' iki-unta sun nukkuu isäis suuri sukukunta. Ma sinne syöksyin, seuras vartiat, veriset jäljet meitä johtivat, kivissä kirjat näkyi, pensahasta osoitti oksa hurmehista hasta. Ma juoksen, huudan, käden tarjoan, hän silmän aukaisee jo sammuvan, näin virkkaa: "Kuolen syyttömänä. Arka Arikia nyt huolees jää, tuo parka. Jos isä joskus, murhepäivänänsä, mun muistaa surmaa, väärin syyttämänsä, jos kuulee varjoni hän vaikeroivan, hän vangillensa hyvän suokoon hoivan." Hän veti henkäyksen viimeisen, syliini jäi vain ruumis verinen, tuo kurja, kuolevainen, lyöty liha, min sorti jumalten ja taaton viha.

THESEUS.
Ah, poikani! Mun rakas toivoni!
Mua liian nopsaan taivas palveli.
Mi jää nyt povelleni murheen paino!

THERAMENES. Arikia luo silloin saapui kaino: paeten vihaas, tuli hän tuon tähden, min mieheks ottaa tahtoi taivaan nähden. Hän tuli, huomas hurmeen puuntavaisen — mi näky rakastavan nähdä naisen: mies valju runneltuna lepäsi! Hän ensin onnettuuttaan epäili, ei häntä tuntenut, vaan tyynnä pysyi, ja hänet nähden yhä häntä kysyi. Mut murheestansa vihdoin varma, hän loi taivahalle silmän syyttävän, vavisten, valjuna, kuin kuoloon suureen hän kaatui, kaunis, sulhon jalkain juureen. Ismene häntä, itkevä ja hellä, elohon, tuskaan kokee herätellä. Ma tulin tuomaan, päivää kiroten, sinulle urhon tahdon viimeisen, ja toimen täyttämään sen onnettoman, min mulle uskoi varjo poikas oman. Mut tuossa tulee vainoojansa varmin.

7:S KOHTAUS.

Theseus. Phaidra. Theramenes. Panope. Sotilaita.

THESEUS. On kuollut poikani. Voit jättää harmin. Ah, miksi pelkään, epäilen? Miks annan anteeksi hälle, kaunaa toista kannan? Mut hän on kuollut. Täys on vihas määrä, lie ollut oikea se taikka väärä. Ma synnyin pettymään, sen myönnän minä. Hän lienee syyllinen, kun syytät sinä! Kuolonsa kyllin mua murhettaa, en etsi selvyyttä ma kauheaa, kun ei se sentään häntä eloon saisi, vaan ehkä vaivaa uutta valmistaisi. Veristä kuvaa poikani ma pelkään. Pois maille muille! Pois veen vieraan selkään! Tahtoisin paeta pois maailmasta! Näin surman suru unohtuisi vasta. Mut kunne pakenen, ah, kurja isä? Nimeni mainekin on tuskan lisä. Vähemmän kuulu, kätköön käydä voisin. Ah, jospa jumalten ees hylky oisin, he eivät täyttäneet ois pyyntöjäni; en pyydä enää, itken itseäni. Lie korkea mua kohtaan taivaan hyvyys, sit' ei se korvaa, min vei tuonen syvyys.

PHAIDRA.
On aika vaitiolon verho heittää.
Syyn varjo ei saa poikas hautaa peittää:
hän syytön oli.

THESEUS.
Ah! ma onneton!
Sun tähtesi hän kuoloon käynyt on!
Sa julma! Anteeks saanehes äl' luule!…

PHAIDRA. On kalliit hetkeni. Mua, Theseus, kuule! Ma pojan kainon kunnioittamisen katseella maksoin sukurutsahisen. Poveeni taivas turman liekin nosti; muun ohjannut Oinone on. Hän kosti hylätyn rakkauteni, peljäten Hippolytos ett' ilmi toisi sen. Hyväkseen heikkouttani hän käytti, sun eessäs häntä syyttäin syynsä täytti ja välttäin vihaani hän liian lievän löys rangaistuksen alla aallon vievän. Mun kohtaloni ratkaissut ois rauta, mut tunnon tuska esti mun, ei hauta; hitaammin tahdoin manan maille tulla, ett' oisi ensin täysi selko sulla. Niin otin myrkkyä Medeian. Tuonen jää jäähdyttää jo tulta kuuman suonen, se saapuu saakka sydämeeni, hyinen vavistus kiertää mun kuin verkko kyinen; nään taivahan kuin sumun summan kautta ja puolison, mi kauhistuu mun tautta; jo kuolo saapuu, silmän sammuttaa; maan tahra olin, kirkas taas on maa.