Tämä, muista se, on seuraava keskiviikko. Niin että puoli kolmelta meidän pikku Sophiemme oli kylvetettynä ja kammattuna ja puettuna kauniiseen pellavapukuun sekä annettuna luotettavan orpolapsen hoitoon, jonka oli huolellisesti pidettävä hänet puhtaana.
Minuutilleen 3.30 — en ole nähnyt toista niin epätoivoisen säntillistä ihmisolentoa kuin J. F. Bretland — kallisarvoinen, ulkomaalaistyyppinen auto vieri tämän komean linnan portaitten eteen. Kolme minuuttia myöhemmin ilmaantui ovelleni henkilö, jolla on nelikulmaiset hartiat ja nelikulmainen leuka ja lyhyiksileikatut viikset ja käytös, joka panee toisen pitämään kiirettä. Hän tervehti minua vireästi "Miss McKosh'na". Minä oikaisin lempeästi, ja hän rupesi sanomaan "Miss McKim". Minä osoitin tyynnyttävintä nojatuoliani ja kehoitin häntä nauttimaan kevyitä virvokkeita matkansa jälkeen. Hän suostui ottamaan lasin vettä (ihailen kohtuullista isää), ja ilmaisi kärsimätöntä halua saada asiansa toimitetuksi. Niinpä soitin kelloa ja käskin tuomaan pikku Sophien.
"Antakaa olla, Miss McGee!" sanoi hän minulle. "Näen hänet mieluimmin hänen omassa ympäristössään. Lähden kanssanne leikkihuoneeseen tai leikkikentälle tai missä vain pidätte nuoren väkenne."
Niinpä johdin hänet lastenkamariin, jossa kolmetoista tai neljätoista vesaa siniruutuisissa koltuissa pyöriskeli patjoilla lattioilla. Sophie, joka yksin sai nauttia naisellisten hameitten kunniaa, oli pelastettu kyllästyneen orvon siniruutuisille käsivarsille. Lapsi rimpuili ja tappeli päästäkseen alas, ja naiselliset hameet olivat tiukasti kiedotut hänen kaulansa ympäri. Otin hänet syliini, silitin hänen vaatteensa, kuivasin hänen nenänsä ja kehoitin häntä katsomaan tuota herraa.
Lapsen koko tulevaisuus riippui viiden minuutin päivänpaisteesta, ja sensijaan että olisi edes kerran hymyillyt, hän vinkui!
Mr. Bretland huojutti kättään hyvin happamesti ja maiskutti hänelle suutaan kuin koiranpennulle. Sophie ei kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota, vaan käänsi selkänsä ja hautasi kasvonsa minun kaulaani. Mr. Bretland kohautti olkapäitään, otaksui että he saattoivat ottaa hänet kokeeksi. Tyttö ehkä miellytti hänen vaimoaan, hän itse ei missään tapauksessa kaivannut ottolasta. Ja me käännyimme lähteäksemme.
Kuka tulla tepsuttelisi silloin suoraan hänen tielleen jollei tuo pieni päivänsäde Allegra? Suoraan hänen eteensä se taaperteli, pyöritti käsivarsiaan kuin tuulimylly ja putosi nelinryömin maahan. Hän hyppäsi hyvin taitavasti syrjään jottei polkisi lasta, nosti sen sitten ylös ja asetti seisomaan. Tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkansa ympäri pulputtaen naurusta.
"Isi! Nosta vauvaa!"
Hän on ensimäinen mies tohtoria lukuunottamatta, jonka lapsi on nähnyt viikkokausiin, ja nähtävästi hän jotenkin muistuttaa melkein unhottunutta isää.
J.F. Bretland nosti lapsen ylös ja kiikutti sitä ilmassa yhtä kerkeästi kuin olisi sellaista tapahtunut joka päivä, ja haltioitunut Allegra kirkui riemusta. Sitten kun hän osoitti haluavansa laskea tytön maahan, tämä tarttui hänen nenäänsä ja toiseen korvaansa ja rummutti molemmin jaloin hänen vatsaansa. Ei kukaan voisi syyttää Allegraa eloisuuden puutteesta!