S.
Joulukuun 2 p.
Rakas Judy!
Muistatko kuinka korkeakoulussa, kun sinä ja minä suunnittelimme lempitulevaisuuttamme, aina käänsimme kasvot etelää kohti? Ja ajattele että nyt siitä on tullut tosi, ja siellä sinä olet, siellä purjehdit noiden troopillisten saarten lomitse! Oletko koskaan elämässäsi tuntenut sellaista väristystä, paitsi kertaa tai paria, jotka ovat yhteydessä Jervisin kanssa, kuin noustessasi laivankannelle varhaisena aamuna ja huomatessasi ankkuroitavan Kingstonin satamaan, jossa vesi on niin sinistä ja palmut niin vihreät ja ranta niin valkea?
Minä muistan kun ensi kerran heräsin tuossa satamassa; tunsin olevani kuin jokin suuren oopperan sankaritar keskellä epätodellisen kauniita, maalattuja kulisseja. Mikään neljällä Euroopanmatkallani ei ole koskaan vaikuttanut minuun niin valtavasti kuin noiden kolmen lämpimän viikon omituiset näyt ja maut ja tuoksut. Ja siitä saakka olen läähättäen toivonut takaisin. Kun rupean ajattelemaan sitä, saan tuskin niellyksi meidän epäintressantteja aterioitamme; tahtoisin syödä intialaista höystelihaa ja maissikääryleitä ja mangohedelmää. Eikö se ole hullua? Voisi luulla että minussa piilee pisara kreolilaista tai espanjalaista tai jotakin muuta lämmintä verta, mutta enhän ole mitään muuta maailmassa kuin kalsea sekoitus englantilaista ja irlantilaista ja skotlantilaista. Ehkä juuri siksi kuulen etelän kutsuvan. "Palmu uneksii männystä ja mänty palmusta".
Nähtyäni sinun lähtevän palasin New-Yorkiin ja kauhea matkustamisen jano jäyti kaikkia sisuksiani. Minäkin olisin tahtonut lähteä matkoille uusi sininen hattu päässä, uusi sininen kävelypuku yllä ja suuri kimppu orvokkeja kädessä. Viiden minuutin ajan olisin mielihyvällä sanonut ikuiset jäähyväiset rakkaalle Gordon paralle, jos siitä hyvästä olisin saanut avaran maailman vaellettavakseni. Otaksun että sinun mielestäsi ne eivät ole niin kokonaan yhteensopimattomat — Gordon ja avara maailma — mutta minä en nähtävästi kykene omaksumaan sinun näkökantaasi aviomiehistä. Minä näen avioliitossa samaa kuin miehet varmaan näkevät — hyvän, järkevän, arkipäiväisen laitoksen, mutta joka kauheasti rajoittaa ihmisen vapautta. Kun kerta kaikkiaan on mennyt naimisiin, on elämä jotenkin menettänyt seikkailuntuntunsa. Silloin eivät enää mitkään romanttiset mahdollisuudet voi yllättää ihmistä joka käänteen takaa. Häpeällinen totuus on se että yksi mies ei näytä aivan riittävän minulle. Minä pidän mielialojen vaihtelusta, joka johtuu vain miesten vaihtelusta. Pelkään että olen viettänyt liian liehittelevän nuoruuden, eikä minun ole helppo asettua.
Minulla näyttää olevan hyvin harhaileva kynä. Palatakseni asiaan: näin sinun lähtevän ja palasin lautalla New Yorkiin, mielessä kauhean tyhjä tunne. Kolmikuukautisen läheisen, pakisevan yhdessäolomme jälkeen tuntuu kauhean vaikealta tehtävältä kertoa sinulle huoleni sävyssä, joka pääsee mantereemme perälle saakka. Lauttani kulki teidän laivanne nenän editse, ja saatoin selvästi nähdä Jervisin ja sinut nojautuneina kaidepuuhun. Heilutin vimmatusti, mutta te ette edes silmää räpäyttäneet. Katseenne oli ikävöiden kiintynyt Woolworth Buildingin huippuun.
Palattuani New Yorkiin lähdin erääseen kauppataloon suorittaakseni muutamia pieniä ostoksia. Kun astuin sisään pyörivästä ovesta, kuka pyöritti vastakkaiseen suuntaan jollei Helen Brooks! Meille tuli kauhean tukala kohtaus, sillä minä koetin päästä takaisin ulos ja hän takaisin sisään; luulin että saisimme pyöriä siinä ikuisesti. Mutta viimein pääsimme yhteen ja löimme kättä, ja hän kiltisti auttoi minua valitsemaan 15 tusinaa sukkapareja ja 50 urheilupaitaa ja lakkia ja 200 paria paitahousuja ja sitten juttelimme koko matkan Fifty-second Streetille, jossa söimme päiväaterian Naisylioppilaitten klubissa.
Olen aina pitänyt Helenistä. Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta vakava ja luotettava. Unohtaisitko koskaan kuinka hän iski kiinni seniorien huvitoimikuntaan ja takoi siihen järkeä sen sekasotkun jälkeen, minkä Mildred oli saanut aikaan siinä? Kuinkahan hän mahtaisi sopia minun seuraajakseni tänne? Olen täynnä mustasukkaisuutta kun vaan ajattelenkin seuraajaa, mutta otaksun että minun täytyy käydä kohtaamaan sitä ajatusta.
"Koska olet viimeksi nähnyt Judy Abbottin?" oli Helenin ensimäinen kysymys.