"Olemme vain varmat siitä että joka makuusali oli tyhjä ennenkuin lähdimme", vastasin.
Ymmärräthän ettei heitä voinut laskea siinä hämmingissä: noin parikymmentä poikaa puuhasi vielä Percy Witherspoonin johdolla makuusaleissa pelastaen vaatteita ja huonekaluja, ja vanhimmat tytöt lajittelivat ääretöntä kenkäkasaa ja koettivat sovitella niitä jalkaan pikkuisille, jotka juoksivat avojaloin ja vaikeroivat surkeasti.
No niin, kun olimme lastanneet ja lähettäneet matkaan noin seitsemän autollista lapsia, huusi tohtori äkkiä:
"Missä on Allegra?"
Seurasi kauhistunut hiljaisuus. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Ja sitten Miss Snaith hyppäsi ylös ja kirkui. Betsy tarttui hänen olkapäihinsä ja ravisti häneen koossapysyväisyyttä.
Näyttää siltä että hänen mielestään Allegra oli ollut sairastumaisillaan yskään, ja saadakseen hänet kylmästä pois Miss Snaith oli siirtänyt hänen pikku sänkynsä lastenkamarin raittiista ilmasta varastohuoneeseen — ja sitten unohtanut sen.
Rakas ystävä, sinähän tiedät missä varastohuone on! Me vain tuiotimme toisiimme kasvot valkeina. Tällöin oli koko itäinen siipi tyhjennetty ja kolmannen kerroksen portaat liekeissä. Ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta että lapsi enää eläisi. Tohtori ensimäisenä pääsi liikkeelle. Hän sieppasi märän viltin, joka makasi liottuneena kasana hallin lattialla ja juoksi portaita ylös. Me huusimme häntä tulemaan takaisin. Se näytti suorastaan itsemurhalta, mutta hän jatkoi matkaansa ja katsoi savuun. Minä syöksyin ulos ja huusin sammutusmiehille katolle. Varastohuoneen ikkuna oli liian pieni jotta mies pääsisi kulkemaan siitä, ja he eivät olleet avanneet sitä peläten sen aiheuttavan vetoa.
En osaa kuvata mitä tapahtui kymmenenä seuraavana kauhun minuuttina. Kolmannen kerroksen portaat putosivat alas ryskien ja liekkejä syösten viisi minuuttia senjälkeen kun tohtori oli kulkenut niistä. Olimme jo menettäneet kaiken toivon hänestä kun äkkiä kuului huuto ihmisjoukosta ruohokentällä ja tohtori tuli hetkeksi näkyviin erääseen ullakkoikkunaan ja käski sammutusmiehiä nostamaan tikapuut. Sitten hän katosi, ja meistä näytti etteivät he koskaan saaneet noita portaita paikoilleen, mutta vihdoin he saivat, ja kaksi miestä kiipesi ylös. Ikkunan avaaminen oli aiheuttanut vetoa, ja he melkein läkähtyivät niihin savumääriin, joita tuprusi ylhäältä. Iäisyyden jälkeen tohtori tuli taas näkyviin valkoinen käärö käsivarsillaan. Hän ojensi sen miehille hoippui sitten taaksepäin ja katosi näkyvistä.
En tiedä mitä tapahtui seuraavina minuutteina, käännyin poispäin ja suljin silmäni. Tavalla tai toisella he saivat hänet ulos ja puolitiehen tikapuita ja sitten he antoivat hänen liukua. Ymmärrät että hän oli mennyt tajuttomaksi kaikesta nielemästään savusta, ja tikapuut olivat liukkaassa jäässä ja kauhean hoippuvat. Oli miten oli, kun taas avasin silmäni, makasi hän yhtenä kasana maassa ihmisjoukon juostessa ympärillä. Joku yritti antaa hänelle keinotekoista hengitystä. He luulivat ensin että hän oli kuollut. Mutta tohtori Metcalf kylästä tutki hänet ja sanoi että hänen jalkansa ja kaksi kylkiluuta oli katkennut, mutta että hän muuten näytti kokonaiselta. Hän oli vieläkin tajuton kun he panivat hänet kahdelle lasten patjalle, jotka oli heitetty ikkunoista, ja nostivat hänet rattaille, joissa tikapuut oli tuotu, ja veivät kotiin.
Ja me muut, jotka jäimme, jatkoimme työtä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Omituista tällaisissa onnettomuuksissa on se että joka taholla on niin paljon tehtävää ettei ehdi ajatella hetkeäkään eikä saa mitään arvoja arvioiduiksi ennenkuin perästäpäin. Tohtori oli hetkeäkään empimättä pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen Allegran. Se oli rohkein teko mitä koskaan olen nähnyt, ja kuitenkin meni koko asiaan vain 15 minuuttia tuota kauheata yötä. Sillä hetkellä se tuntui vain välikohtaukselta.