Heti ensimäiset säveleet kuultuaan Bonnie ja Priscilla hyppäsivät alas aidalta ja vetivät luennoitsijan mukanaan ja tarttuen molemmin puolin hänen käsivarsiinsa läksivät juoksemaan ääntä kohti. "Tulkaa mukaan katsomaan leikkiä", nauroivat he. "Te olette sydämellisesti tervetullut, se ei ole enää salaisuus." Ja huolimatta yhä uusiintuvista selityksistään, että hän mieluummin käveli, ei neiti Hendersonin auttanut muuta kuin juosta minkä käpälästä läksi siihen suuntaan, mistä ääni kuului.
Äkkiä ilmestyi päitä makuuhuoneiden akkunoitiin, ovet paukkuivat ja tyttöjä tuli juosten kaikilta suunnilta huutaen: "Nyt niillä on puuseremoniansa!" "Missä ovat nahkiaiset?" "Miksi he eivät mene sinne?"
Pian kokoontui joukko puiden suojaan ja katseli näytelmää suurella mielenkiinnolla. Laajassa ympyrässä liehui värillisiä lyhtyjä vienossa tuulessa ja piirin keskellä valkopukuiset tytöt liikehtivät juhlallisen laulun tahdissa hennon puun ympärillä.
"Eikö se ole kaunista? Ettekö ole iloinen, että toimme Teidät tänne?" kysyi Bonnie, kun he tunkeutuivat joukon läpi.
Luennoitsija ei vastannut mitään, sillä hän huomasi samassa latinan professorin, joka riensi heitä kohden.
"Neiti Henderson! Minä pelkäsin teidän eksyneen. Kello on kohta puoli yhdeksän. Kuulijakunta odottaa kärsimättömänä."
Luennoitsija oli hetkisen vaiti tutkien vangitsijainsa kasvonilmeitä, jotka tämän odottamattoman käänteen johdosta näyttivät hämmästyneiltä, Bonnien ja Priscillan katsellessa sanattomina toisiaan lähti neiti Henderson latinan professorin saattamana kuulijakuntansa jätteiden luokse ja samassa ilmestyi siihen Pattykin.
"Hyvää iltaa, hra Sherlock Holmes ja tri Watson. Oletteko ratkaisseet salaisuutenne?" kysyi hän makeasti.
Priscilla käänsi hänet valoa kohden ja tutki hänen kasvojaan.
Patty hymyili vastaukseksi, silmissään viattomuuden ilme, joka ei ollut Priscillalle tuntematon.