"Olen onnellinen tavatessani teidät", sanoi Bonnie kumartaen. "Kenties Te ette tunne meitä. Minä olen herra Sherlock Holmes ja tämä on minun ystäväni tohtori Watson."
Tri Watson kumarsi ja huomautti, että se oli odottamaton ilo. Hän oli usein kuullut puhuttavan kuuluisasta luennoitsijasta, mutta ei ollut koskaan toivonut tapaavansa häntä.
Neiti Henderson, joka ei ollut erittäin perehtynyt uudempaan kirjallisuuteen, näytti vieläkin hämmästyneemmältä kuin ennen. Ja hänen päähänsä iski äkkiä ajatus, että siellä täytyi olla jossain aivan lähellä hullujen parantola.
"Me emme tahdo panna Teitä käsirautoihin", sanoi Bonnie jalomielisesti, "jos tulette kanssamme mielisuosiolla."
Innokkaista vastaväitteistään huolimatta, että hän oli luennoitsija, huomasi neiti Henderson ennen pitkää istuvansa aidalla molempien tyttöjen välissä, jotka pitelivät häntä käsivarresta ja hänelle selvisi, että hän oli saanut nähdä todellista kouluelämää enemmän kuin olisi halunnutkaan.
"Mitä on kello?" kysyi hän huolestuneena.
"Kymmenen minuuttia yli kahdeksan on minun kelloni, mutta minä luulen, että se on hiukan jälellä", sanoi Bonnie.
"Pelkään pahoin, että Te myöhästytte luennoltanne", sanoi Priscilla. "Olisi sääli antaa sen mennä noin vaan. Mutta jos pitäisitte sen tässä meille."
"Niin, tehkää se", pyysi Bonnie. "Minä olen niin hurjasti ihastunut
Rooman foorumiin."
Luennoitsija säilytti arvokkaan hiljaisuuden, jota häiritsi vain toisinaan sammakkojen kurnutus ja molempien salapoliisien satunnaiset huomautukset. Hän oli jo menettänyt kaiken toivonsa nähdä koskaan Muinaistieteellistä yhdistystä ja alistui filosofin tyyneydellä istumaan vaikka koko yön aidalla, kun aivan odottamatta kajahti ilmoille jostakin vähän etempää voitonlaulu sekaantuen hurraa-huutoihin ja epäselvään kirkunaan.