Samassa koputettiin ovelle. "Sisään", sanoi hän.
Ovelle ilmestyi siniseen, nilkkaan asti ulottuvaan, liinaiseen merimiespukuun puettu tyttö, jolla oli pitkä hiuspalmikko niskassaan. Patty tutki häntä ääneti. Tytön silmät harhailivat hämmästyneinä ympäri huonetta ja kiintyivät lopuksi portaiden huipulle.
"Minä — minä olen 'nahkiainen'" ["nahkiaisiksi" kutsuttiin ensikurssilaisia], aloitti hän.
"Mutta, rakas ystävä", mutisi Patty ikäänkuin anteeksi pyytäen, "minä olisin luullut Teitä yläluokkalaiseksi; mutta" — viitaten kädellään lähintä vaate-arkkua — "tulkaa sisään ja istukaa. Minä tarvitsen Teidän neuvoanne. Tässä esimerkiksi on vihreitä värivivahduksia", sanoi, hän ikäänkuin jatkaen keskustelua, "jotka eivät niinkään huonosti sovi yhteen punaisen kanssa; mutta sanokaa suoraan, sopiiko tuo vihreä vivahdus mihinkään?"
"Nahkiainen" katsoi vuoroin Pattya vuoroin mattoa ja hymyili epävarmasti. "Ei", sanoi hän, "sitä minä en luule."
"Tiesin, että sanoisitte niin", huudahti Patty, huoaten helpoituksesta. "Mutta mitä sitten neuvoisitte meidän tekemään sille?"
"Nahkiainen" joutui hämilleen. "En tiedä, ellette ota sitä pois", änkytti hän.
"Sepä mainiota!" huudahti Patty. "Kummallista, ettemme ole ennen tulleet sitä ajatelleeksi."
Priscilla palasi samassa takaisin ilmoittaen: "Peters on epäluuloisin mies, minkä olen koskaan tuntenut!" Mutta hän vaikeni äkkiä huomatessaan "nahkiaisen."
"Priscilla", sanoi Patty ankarasti, "ethän vain liene ilmaissut, että ripustamme verhoja seinille."