Hän löysi toverinsa tutkimassa biologiaa ja syömässä oliiveja. "Tahdotko?" kysyi Lucille Carter, jolla oli sillä hetkellä purkki edessään ja kädessä hattuneula kahvelin sijasta.
"Kiitos, en", vastasi Patty, niin väsyneellä äänellä kuin olisi menettänyt kaiken elämänhalunsa ja ikävöinyt ainoastaan kuolemaa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Priscilla.
Patty kertoi heille syyn suruunsa.
Seurasi hetken hiljaisuus; he käsittivät, että vaikka Patty ei oikeastaan ansainnutkaan sääliä, niin kuitenkin häntä uhkaava kohtalo oli sitä laatua, että se olisi voinut yllättää kenen tahansa.
"Sinähän tiedät, Pris," sanoi Patty suruissaan, "että suoraan sanoen en voi läpäistä."
"Niin" sanoi Priscilla tyynnyttäen, "en luule, että sinä voit."
"Minä olen auttamattomasti hukassa. Neiti Skelling ei luota sitten minuun enää koskaan ja kysyy minulta jok'ikisen kieliopin säännön koko loppulukukauden ajan."
"Minun mielestäni sinä voisit jäädä pois", esitti Georgie — se oli hänestä paras keino päästä livahtamaan tutkinnosta.
"Minä en voi. Tapasin juuri neiti Skellingin eteisessä viisi minuuttia ennen kuin isku pamahti ja hän tietää, että olen hengissä ja pysyn pystyssä; sitäpaitsi meillä on jälleen luento huomisaamuna ja minun pitäisi siis päntätä päähäni koko yö tahi jäädä silloinkin pois."