Patty lohduttajana.
Tutkinto-aika lähestyi ja äänetön synkkyys oli vallannut koko oppilaitoksen. Tunnolliset oppilaat, jotka olivat työskennelleet ahkerasti koko vuoden, työskentelivät nyt kovemmin kuin koskaan ennen, ja huolimattomat oppilaat, jotka olivat kevytmielisesti leikitelleet koko vuoden, työskentelivät nyt epätoivoisella raivolla saadakseen edes jossain määrin korjatuksi entiset laiminlyöntinsä, siksi kunnes ratkaiseva hetki löi. Mutta Patty ei työskennellyt. Hänen koulunkäyntifilosofiansa perussääntö, jonka hän oli saavuttanut kolme- ja puolivuotisen persoonallisen kokemuksen kautta, oli se, että tutkintojen edellinen päivä ei ollut sopiva aika alottaa opiskeluja. Kukin on jo lukukauden aikana tehnyt opettajaansa hyvän tai huonon vaikutuksen sen mukaan, millaista harrastusta hän on osoittanut aineeseen ja tulos on yhtä selvä kuin jos arvosanat olisivat jo valmiiksi merkittyinä koulun arkistossa. Ja senvuoksi Patty, lukuunottamatta muutamia harvoja kohtia, jotka hän oli päättänyt opetella ainoastaan tutkintokautta varten, johdonmukaisesti laiminlöi sen "harkitun yleiskatsauksen", jota opettajat olivat suositelleet.
Hänen ystävänsä kuitenkin, vaikka kenties olivatkin yhtä filosofisia, mutta eivät yhtä johdonmukaisia, joutuivat aina silloin täydellisen pänttäysraivon valtaan; ja kun kenelläkään ei ollut silloin aikaa puhella Pattyn kanssa oli se hänelle sietämättömän ikävä aika. Hänen oma huonetoverinsa ajoi hänet ulos, kun hän nauroi ääneen nähdessään tämän hätääntyneen katseen; ja niinkuin maanpakolainen kierteli hän ystäviensä ovilla, joilla kaikilla oli ilmoitus "ylösotettu." Hän istuutui mietteissään ikkunalaudalle, kun hän yht'äkkiä muisti ystävänsä "nahkiaiset" n:ossa 321. Hän ei ollut tavannut heitä pitkään aikaan. Kun "nahkiaiset" olivat tavallisesti varsin huvittavia tutkintojen edellä, läksi hän kulkemaan pitkin käytävää, joka johti n:oon 321 ja hän näki heidänkin ovellaan kolmen tuuman korkuisilla kirjaimilla: "Ehdottomasti ylösotettu!!" Tämä tuntui lupaavan erittäin hauskaa ja hän veti niin äänekkään huokauksen, ettei se voinut olla kuulumatta oven läpi.
Lehtien käänteleminen ja paperin kahina taukosi äkkiä; nähtävästi he kuuntelivat, mutta eivät antaneet mitään elonmerkkiä itsestään. Patty kirjoitti muutamia sanoja ovessa riippuvaan muistiniteeseen ja poistui sitten jalkojaan kolistellen. Hetkisen kuluttua sipsutteli hän takaisin ja nojasi seinää vasten. Uteliaisuus pääsi huoneessa vallalle; ovi aukeni ja sieltä pisti esiin pää, joka etsien katseli ympärilleen.
"Oh, Patty Wyatt. Sinäkö se olit?" sanoi hän. "Me luulimme, että se oli Frances Stoddard, joka taas tahtoi selittämään itselleen geometriaa, ja olimme senvuoksi hiljaa. Tule sisään."
"Herranen aika, enhän toki. En minä tahdo tulla teitä häiritsemään.
Teillä on tietysti hirveästi työtä."
"Nahkiainen" tarttui hänen käsivarteensa. "Patty, jos sinä vähänkin meistä pidät, niin tule sisään ja rohkaise meitä. Me olemme niin peloissamme, ettemme tiedä, mitä tehdä."
Patty antoi vetää itsensä kynnyksen yli. "En tahdo keskeyttää teitä", sanoi hän, "jos teillä on jotain tekemistä."
Huoneessa oli kolme tyttöä. Patty hymyili suopeasti nähdessään edessään kahdet pelästyneet kasvot. "Missä on lady Clara Vere de Vere?" kysyi hän. "Ei kai hän liene vain hukkaamassa kalliita viime hetkiä mihinkään kevytmielisiin huvituksiin."
"Hän on makuuhuoneessa toisessa kädessään geometria ja toisessa kreikan kielioppi, koettaen lukea molempia yhdellä kertaa."