"Englannista te ette voi tietää mitään. He voivat panna teidät kirjoittamaan jonkun sankarirunon jambisilla pentametreilla, jos te tiedätte, mitä ne ovat. Te olette riippuvaisia inspiratsionista, ettekä voi siis sitä opiskella."
"Minä toivon", huokasi lady Clara, "läpäiseväni terveysopin ja raamatun historian."
"Ei pidä olla kovin toivorikas", sanoi Patty. "Kaikki riippuu onnesta. Terveysopin luokka on niin suuri, että professorilla ei ole aikaa lukea kaikkien papereita; hän vain läpikäy nimiluettelon ja reputtaa joka kolmannentoista tytön. En ole aivan varma raamatun historiasta, mutta luulen, että siinä käy aivan samoin, sillä kun minä ensimäisenä vuotenani tein sellaisen erehdyksen, että annoin punaisella liidulla tehdyn Palestiinan kartan terveysopin professorille ja piirustukseni ruuansulatussysteemistä uskonnon professorille, niin ei kumpikaan huomannut sitä. Ne olivat kyllä koko lailla samannäköiset, mutta ei kuitenkaan niin paljon, ettei tarkemmin katsoessa olisi huomannut eroitusta. En voi muuta kuin toivoa, ettei kukaan teistä olisi kolmastoista."
"Nahkiaiset" tuijottivat toisiinsa kauhusta sanatonna ja Patty nousi. "No niin, hyvästi, lapsukaiseni, ja ennen kaikkea, älkää olko huolissanne. Olen iloinen, että olen voinut hiukan virkistää ja rohkaista teitä, sillä on hyvin tärkeätä onnistumiselle, ettei ole hermostunut. Ei pidä uskoa mitään typeriä juttuja, joita yläluokkalaiset teille kertovat", huudahti hän vielä olkansa yli: "he vain koettavat peloitella teitä."
X LUKU.
"Italian kautta."
Koulu on enemmän tai vähemmän itsekäs paikka. Jokainen on niin kiinni omissa asioissaan, ettei kukaan voi uhrata aikaansa naapurinsa hyväksi, ellei tämä voi tehdä jotain vastapalvelukseksi. Olivia Copeland ei nähtävästi voinut olla kenellekään miksikään hyödyksi. Hän oli niin hiljainen, että tuskin huomasi häntä olevankaan. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hänen kasvonsa olivat kovin miellyttävät ja hänen silmissään oli ilme, joka puuttui muilta "nahkiaisilta." Onnettoman sattuman kautta joutui hän samaan huoneeseen kuin lady Clara Vere de Vere ja Emily Washburn. Hän oli heistä vieras ja kummallinen ja hän taas puolestaan piti heitä raakoina ja vallattomina, ja koetettuaan viikon tai parin ajan kohteliaasti tutustua toisiinsa luopuivat molemmat puolet vihdoin kaikista lähentymisyrityksistään.
Vuosi kului eikä kukaan tiennyt tai ei ainakaan ollut huomaavinaan, että Olivia Copeland oli kotikipeä ja onneton. Hänen huonetoverinsa luulivat tehneensä velvollisuutensa pyytäessään häntä silloin tällöin mukaansa golfia pelaamaan tai luistelemaan (ja sen he voivat tehdä aivan huoletta, pelkäämättä saavansa hänestä epämieluista seuraa, sillä Olivia ei osannut kumpaakaan). Myöskin hänen opettajansa luulivat tehneensä velvollisuutensa häntä kohtaan kutsuessaan hänet eteensä luentojen jälkeen ja huomauttaessaan hänelle, etteivät olleet tyytyväisiä hänen työhönsä ja että hänen täytyi parantaa itsensä, jos tahtoi päästä läpi.
Englanninkielen opinnot olivat ainoat, joista hän ei ollut saanut huomautusta; mutta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen ainekirjoituksensa kulkivat kädestä käteen opettajien kesken, ja että he hänestä puhuessaan käyttivät nimitystä "tuo huomattava neiti Copeland." Opettajat olivat nimittäin sitä mieltä, että jos joku tyttö saa kuulla, että hän tekee hyvää työtä, niin hän heti lakkaa ja lepää laakereillaan; ja Olivia ei niin ollen päässyt selville, että hän oli huomattava. Hän vain huomasi, että hän oli onneton ja kaiken keskellä yksin, ja vuodatti kyyneleitä koti-ikävästä italialaista huvilaa esittävän taulun edessä, joka riippui hänen pulpettinsa yläpuolella.
Se oli Patty Wyatt, joka ensiksi keksi hänet. Patty oli pistäytynyt eräänä iltana "nahkiaisten" huoneeseen jollekin asialle (luultavasti lainaamaan metylialkoholia), ja sattumalta löytänyt pöydältä pakan englantilaisia ainekirjoituksia.