"Jonkun verran", toisti Georgie.
"Aloin tulla odottaessani jonkun verran hermostuneeksi", jatkoi
Patty, "sillä pelkäsin jonkun perheenjäsenen tulevan sattumalta
sisään, kun palvelija astui samassa huoneeseen ilmoittaen, että Rouva
Millard tulee aivan heti."
"Ensimäinen ajatukseni oli paeta; mutta palvelija vartioi ovea ja rouva Prexyllä oli minun käyntikorttini. Kun minä mielipuolisuuden raivolla koetin miettiä pätevää syytä pukuni puolustukseksi, astui rouva sisään ja minä nousin ja tervehdin häntä ystävällisesti, voisipa melkein sanoa hellätunteisesti. Puhuin hyvin nopeaan ja koetin hypnotisoida häntä niin, että hän katsoisi minua ainoastaan kasvoihin; mutta se oli turhaa; minä näin hänen katseensa liukuvan alaspäin ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että hän oli saapunut minun kenkiini asti."
"Salaaminen ei ollut enää kauemmin mahdollinen", jatkoi Patty. "Minä heittäydyin hänen armoilleen ja tunnustin koko kirotun totuuden. Millaista jäätelöä se on", kysyi hän kumartuen eteenpäin ja kurkistaen ohikulkevan palvelustytön jälkeen. "Ei kai vain taaskin vadelmajäätelöä!"
"Ei; se on vaniljaa. Eteenpäin, Patty."
"No niin, missä olinkaan?"
"Sinä olit juuri kertonut hänelle totuuden."
"Aivan niin. Hän sanoi, että hän oli aina halunnut nähdä oppilaita sellaisina kuin he olivat jokapäiväisessä elämässään, ja hän oli hyvin iloinen tästä onnellisesta sattumasta. Samassa ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja hän pyysi minua jäämään — aivan vaati, ja sanoi, että kun olin silloin sairaalassa kun minun piti tulla, niin nyt oli sopiva tilaisuus sensijaan jäädä." Patty katseli ympäri pöytää iloisesti hymyillen.
"Mitä sinä sanoit? Kieltäydyitkö?" kysyi Lucille.
"En; minä suostuin ja olen siellä parhaillaankin, syöden paté de foie gras."