P.S. Lukiessani tämän läpi huomasin ettei se ole kokonaan
Stevensonia. Siinä on myöskin pari kolme ohimenevää vihjausta Master
Jervie'iin.
Syyskuun 5 p.
Rakas Setä!
Hän on lähtenyt, ja me kaipaamme häntä! Kun on tottunut ihmisiin tai paikkoihin tai elämän muotoihin ja ne sitten äkkiä temmataan pois, jää jäljelle kauhean tyhjä, kalvava tunne. Mrs. Semplen keskustelu on nyt mielestäni sangen maustamatonta ravintoa.
Korkeakoulu alkaa kahden viikon päästä ja olen oikein iloinen päästessäni taas lukuihin kiinni. Olen sentään tehnyt aika lailla työtä tänä kesänä — kuusi novellia ja seitsemän runoa. Ne jotka lähetin aikakauskirjoihin, tulivat kaikki takaisin kohteliaan nopeasti. Mutta siitä en välitä. Se on hyvää harjoitusta. Master Jervie luki ne — hän toi postin, enkä voinut sille mitään että hän sai tietää asian — ja hän sanoi että ne ovat kauheita. Niistä kävi ilmi ettei minulla ole pienintäkään aavistusta, mistä puhun. (Master Jervie ei anna kohteliaisuuden häiritä totuutta.) Mutta viimeinen, jonka tein — pikkuinen kyhäelmä vain, aihe korkeakoulusta — ei hänen sanojensa mukaan ollut huono, ja hän antoi kirjoittaa sen koneella, ja minä lähetin sen erääseen aikakauskirjaan. Se on ollut heillä nyt kaksi viikkoa, ehkä he miettivät asiaa.
Näkisitpä taivaan! Kaiken yllä on mitä kummallisin oranssinvärinen valaistus. Tulee myrsky.
* * * * *
Juuri sinä hetkenä alkoi pudota pöyristyttävän suuria pisaroita, ja kaikki ikkunaluukut alkoivat ryskiä. Minä juoksin sulkemaan ikkunoita, ja Carrie lensi ullakolle sylillinen maitokannuja käsissään pantaviksi paikkojen alle, mistä katto vuotaa — ja sitten, juuri kun olin taas tarttumaisillani kynään, muistin että olin jättänyt tyynyn ja viltin ja hatun ja Matthew Arnoldin runot hedelmätarhaan puun alle, ja syöksyin hakemaan niitä. Kaikki olivat likomärkinä. Runojen punainen kansi oli värjännyt sisäpuolen, "Doverin rannikkoa" huuhtovat tästälähin punaiset aallot.
Myrksy maaseudulla on kauhea häiriö. Täytyy aina ajatella mitä kaikkea onkaan ulkona ja menee pilalle.
Torstaina.