JUDY.
Tässä on nelilehtinen apila McBriden leiristä, se tuo sinulle hyvää onnea uudelle vuodelle.
Tammikuun 9 p.
Tahdotko tehdä jotakin, Setä, joka turvaa iäisen autuutesi? Täällä on eräs perhe, jonka tila on hirveän toivoton. Isä ja äiti ja neljä näkyvää lasta — kaksi vanhinta poikaa on lähtenyt maailmalle etsimään rikkautta eikä ole lähettänyt mitään siitä kotiin. Isä on tehnyt työtä lasitehtaassa ja saanut näivetystaudin — se on kauhean epäterveellistä työtä — ja on nyt lähetetty sairaalaan. Siihen menivät kaikki heidän säästönsä, ja perheen ylläpito on nyt vanhimman tyttären niskoilla. Hän on kaksikymmentä neljä vuotta vanha ja ompelee 1:50:n päiväpalkalla (silloin kun voi sen saada) ja tekee koruompelua iltaisin. Äiti ei ole erittäin vahva ja on äärimmäisen saamaton ja jumalinen. Hän istuu kädet ristissä, kärsivällisen alistumisen perikuvana, sillävälin kun tytär tappaa itsensä ylityöllä ja edesvastuuntunteella ja huolilla. Tyttö ei käsitä kuinka he pääsevät lopputalven yli — enkä minäkään käsitä. Sadalla dollarilla saisi vähän hiiliä ja kenkiä lapsille niin että he pääsisivät kouluun, ja jäisikin vielä vähän säästöä niin että hänen ei tarvitsisi murehtia itseään kuoliaaksi kun joku päivä kuluu ilman että hän saa työtä.
Sinä olet rikkain mies minkä tunnen. Etkö luule että saisit säästetyksi sata dollaria? Se tyttö ansaitsee apua paljon paremmin kuin minä koskaan olen ansainnut. Minä en pyytäisi muuten kuin tytön tähden, en paljonkaan välitä siitä miten äidin käy, hän on sellainen vanha kala.
Minua raivostuttaa kun ihmiset pyörittävät silmiään taivasta kohti ja sanovat: "Ehkä se kaikki on vain parhaaksi", vaikka ovat aivan kuollakseen varmat että niin ei ole. Nöyryys eli alistuminen eli miksi suvaitsette sitä nimittää, on yksinkertaisesti voimatonta velttoutta. Minä kannatan taistelevampaa uskontoa!
Me saamme hirvittäviä läksyjä filosofiassa — koko Schopenhauer huomiseksi. Professori ei näytä käsittävän että luemme muitakin aineita. Hän on omituinen vanha otus, kulkee kasvot kohti pilviä ja räpyttelee häikäistyneenä silmiään, kun sattumalta kohtaa edessään kiinteätä maata. Hän koettaa silloin tällöin keventää luentojaan leikkipuheilla — ja me hymyilemme parhaamme mukaan, mutta vakuutan sinulle että hänen vitsinsä eivät naurata. Kaiken aikansa oppituntien välissä hän viettää pohtimiseen, onko aine todella olemassa vai kuvitteleeko hän vain että se on.
Olen varma että ompelijatyttöni mieleen ei juolahdakaan muuta kuin että se on!
Missä luulet uuden romaanini olevan? Paperikorissa. Voin itse nähdä että siitä ei ole mihinkään, ja kun rakastava tekijä toteaa sen, mikä olisikaan arvostelevan yleisön mielipide?
Myöhemmin.