"Minusta olemme jo olleetkin jonkun aikaa", vastasi Marcia vältellen.
"Kaikki setäni ystävät ovat minunkin ystäviäni."
"Niinkö, sitä en olisi uskonut! Mutta ystävien suhteen on sama kuin politiikan ja uskonnon: niillä ei ole suurtakaan arvoa, ennenkuin itse löytää ne."
Marcia mietti ääneti hänen sanojaan.
"Minun mielestäni", virkkoi Sybert, "olemme koko tämän ajan pitäneet yllä pientä vihollisuutta keskenämme. Mitä arvelisitte, jos rupeaisimme ystäviksi vaihteen vuoksi?"
Marcian valtasi äkkiä ujous, ja hän katsahti pois.
"Koetammeko?" Sybert kysyi hiljaa kääntyen tytön puoleen ja ojentaen kätensä hänelle.
Epäröiden laski Marcia omansa siihen ja Sybert puristi sitä. Hän katsahti tuleen ja sitten jälleen tytön kasvoihin.
"Marcia", hän lausui hiljaa, "oletteko koskaan kuullut toskanalaista sananlaskua, 'Eilisen päivän vihollisista tulee tänään ystävät ja huomenna rakastavaiset'?"
Marcia lehahti punaiseksi ja Sybertinkin kasvoilla ilmeni mielenliikutusta. Marcia veti nopeasti kätensä irti, nousi seisomaan ja virkkoi naurahtaen, mikä sai näiden viimeisten hetkien tunnelman häipymään kuin vuorien taa:
"Taitaa jo tulla myöhäinen ja täti Katherine harmistuisi, jos löytäisi malariapotilaansa jalkeilla odottamassa häntä. Jätän teidät polttelemaan rauhassa."