"Voi, en saata uskoa, että he olisivat liittyneet vehkeilemään meitä vastaan", huudahti Marcia. "Angeloon ja Giovanniin luottaisin missä hyvänsä."
"Siinä tapauksessa heidät on pakotettu vaikenemaan; heidät on varmaan teljetty jonnekin, mistä he eivät voi päästä apuun ennenkuin on liian myöhäistä. Luulenpa, että nuo roistot ovat päättäneet työnsä tehtyään ratsastaa tiehensä huvilan hevosilla. Aamuun mennessä he ehtisivät hyvin Abruzzin vuorille, joka on camorristien tyyssija. Meidän on saatava apua Palestrinasta. Jos vain voisimme saada käsiimme nuo vahtisotilaat tien risteyksessä, niin he voisivat sitten viedä sanan eteenpäin. Sinne on vain kaksi mailia, mutta —" Sybert veti otsansa ryppyyn. "Otaksun, että talo on joka puolelta vartioitu, ja saattaisi käydä vaikeaksi päästä livahtamaan heidän huomaamattaan. Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."
"Kenet lähetämme?"
Sybert oli hetken aikaa vaiti. "En tahtoisi jättää teitä", hän virkkoi hitaasti, "mutta pelkään, että minun on mentävä."
"Oh!" sai Marcia sanotuksi. Hän katseli tuskaisin ilmein maahan, ja
Sybert seisoi tarkastaen häntä ja unohtaen kokonaan ajan kulun.
Äkkiä Marcia kohotti päänsä helpotuksesta huoahtaen. "Gervasio!" hän huusi. "Me voimme lähettää Gervasion."
"Voimmeko luottaa häneen?" virkkoi Sybert epäröiden.
"Täydellisesti. Sitäpaitsi hän voi paljon paremmin kuin te päästä huomaamatta ulos. Olen varma, että hän suoriutuu tuosta tehtävästä; hän on harvinaisen älykäs."
"Olin aivan unohtanut hänet. Uskon kyllä, että on viisainta menetellä niin. Menkää te herättämään hänet, minä kirjoitan sillä aikaa muutaman sanan sotilaille." Näin sanoen Sybert istuutui kirjoituspöydän ääreen, ja Marcia kiiruhti Gervasion huoneeseen.
Poika nukkui makeasti, ja kuu valaisi hänen sieviä kasvojaan pehmeällä pieluksella. Marcia kumartui epäröiden hänen ylitseen; oli vaikea herättää hänet syvästä unesta sellaiselle asialle. Mutta seuraavassa hetkessä hän tajusi, että tämä oli ainoa mahdollisuus, ja hän laski hellästi kätensä pojan otsalle.