ANNA. Säästäkää pilkkanne, rouvani! te olette nyt päässeet toivonne perille, olkaa siis tyytyväinen.
ROUVA HAAKUNA (malttaen mieltänsä). Ah, te luulette siis että suurikin onni kohtaa minua ottaessani muurarin tyttären perheeseni?
ANNA. Ei hänet, vaan hänen omaisuutensa.
ROUVA HAAKUNA. Mitä uskallatte sanoa?
ANNA. Ottakaa omaisuuteni! ottakaa! minä olen tuhat kertaa pyytänyt teitä sitä ottamaan, mutta antakaa minulle vapauteni takaisin! — — — antakaa minun lähteä täältä yhtä köyhänä kuin olin tänne tullessanikin!
ROUVA HAAKUNA (kylmästi). Suurimmalla ilolla minä suostuisin teidän anomukseen, mutta kun nyt enempää ei ole mahdollista, niin jättäkäämme tämä puhe, joka on ilkeä meille molemmille! Pyyhkikää siis pois kyyneleenne, tehkää näkönne iloiseksi, ja seuratkaa minua saliin, sillä ennen vihkiäisiä tahdon minä esitellä teitä muutamille tuleville sukulaisillenne.
ANNA (voimalla). Ei vielä, rouvani, te unohdatte ehdon, jonka olen pannut suostumukseeni tähän naimiseen!
ROUVA HAAKUNA. Ah, pelkkä juoni, jota en tarvitsisi kokea, vaan näyttääkseni teille että olemme toivonne täyttäneet, niin tietäkää, että Emilo suurimmalla vaivalla onnistui päästää häntä arestista.
ANNA. Ja hän oli toki viaton.
ROUVA HAAKUNA. Sitä ei ole vielä todistettu. Mutta kaiketi on hän nyt vapaa, ja vihkiäisien perästä saatte jossakussa sopivassa tilassa häntä tavata.