Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani - Jeremias Gotthelf

Kello oli jo yli kahden ennenkun pelaajat asettuivat piiriin paikoilleen ja parrun luota kajahti huuto: "Tahdottekos?" johon toiselta puolen vastattiin: "Antakaa tulla!"; eräs lyöjä astui ripeästi parrun ääreen, nosti keppinsä koholle parrun kohdalla ja lyödä vinhautti koskettaen kuultavasti parrua; sydämet sykkivät ja vavistiin jännityksestä, suut ammottivat, silmät töllöttivät ilmaan etsien sieltä hurnusta: mutta ei nähty sitä missään; ja siinä kun katsoa töllötettiin, kajahti toinen lyönti; silloin lensi hurnus korkealta yli rajan, se keksittiin liian myöhään ja hyvä lyönti oli saatu. Ensimäinen kepin lyönti oli ollut petoslyönti.

Minä en tahdo nyt jatkaa samalla tapaa kuten olen alottanut; en kertoa tyystin pelin kulkua, en jutella, miten usein pelissä riideltiin luulotelluista tai todellisista petoksista, miten usein nenäin alla nyrkkiä puitiin, miten vanhat saivat ruveta riidanratkaisijoiksi, miten he sovittelivat puolueita ja miten pojat taipuivat heidän tahtoonsa, useinkin vastenmielin; kuinka vanhat eivät malttaneet olla antamatta käytännöllisiä neuvoja ja huutamatta lyöjälle: astukoon askeleen eteen tai askeleen taakse; tai tappajille: hajaantukoot kauemmaksi toisistaan ja älkööt huitoko lapioillaan ennen aikojaan. Se kertominen ei maksaisi vaivaa. Minä en myöskään tahdo tarkemmin kuvailla kuinka katselijat sakeanaan saarsivat pelaajia; miten vanhat äidit seurasivat sykkivin sydämin pelin kulkua, miten tytöt vapisivat pelosta tai riemusta kun heidän heilansa astui hurmista lyömään tai tappamaan; en myöskään, miten Erdöpfelkoferin ja Brönzwülerin pikku pojat härnäsivät toisiaan ja viimein hurjasti tappelivat kunnes äidit ja sisaret kiskoivat heidät erilleen toisistaan, jota vastoin isäin ja veljien mielestä ei maksanut vaivaa mokomaan puuttua. Tätä en minä aio kertoa, mutta sen minä vain sanon, että erdöpfelkoferilaiset ne joutuivat tappiolle, tosin vain yhdellä lyönnillä, mutta kuitenkin. He kinasivat aika tavalla vastaan ennenkun ottivat tappionsa uskoakseen; koettivat kaikki kavaluudet ja juonet; antoivat jonkun lyödä ylimääräisen lyönnin vaikka hurnus oli jo tapettu; lykkäsivät hurnuksen, joka oli pudonnut maaliin, maalin ulkopuolelle ja nostivat sen vasta ulkopuolella maasta ja kielsivät tekonsa, kun eräs vanha brönzwüleriläinen sen huomasi. Mutta ei auttanut juoni, viimein täytyi heidän tyytyä tappioonsa. He olivat äissään ja pitivät kohtalon ratkaisua kerrassaan vääränä, koskapa he muka olivat selvästi olleet parempia pelaajia, ja moni ei voinut olla syyttämättä tovereitaankaan: se tai se oli muka lyönyt huonosti tai tehnyt virheen tappaessa. Vanhukset lähtivät mukisten paikalta ja sanoivat, että olivathan he jo kauan sitten aavistaneet että näin kävisi; ennen oli käynyt toisin, he olivat olleet usein pelissä, mutta näin hölmösti eivät he olleet pelanneet koskaan. Ja vaimot ja tyttöset menivät myös raskain askelin kotiin ja sanoivat, ettei se tee mitään, vaikka heikäläiset joutuivatkin tappiolle, kunhan ei vain tänä yönä tapahtuisi jotain hirmuista, mutta he pelkäsivät, etteivät ne tappelutta eroa. Noh, mitä se sitten haittaa, tuumi eräs vanha tappelukassi, hänkin oli ollut usein nujakoissa, ja paljon pahemmissa kuin nykyjään, ja elävänäpä hän vain oli niistä päässyt.

Uli oli kunnostautunut hyvin ja kuitenkin haukkui häntä muudan talollisen poika, joka itse oli useita kertoja laskenut hurnuksen kunnottomasti ohitse, syypääksi tappioon. Se ja tieto, että häneltä nyt menee kuin leikillä kolme livreä,[10] kiukutti ja sapetti Ulia kovin; hän sanoi, ettei hän lähde juomingeihin, hän ei niistä välitä. Hänen täytyy lähteä kotiin karjaa ruokkimaan. Isäntä tuskin lienee kotona. Mutta jos joku maksaisi hänen puolestaan, niin hän suorittaisi sille sitten ne rahat jälestä. Mutta silloinkos hänelle sanottiin, että aikooko hän luikahtaa tiehensä! Hän oli ollut pelaamassa tappiota, hänen täytyy nyt ottaa osaa myös maksuun ja pysyä joukossa tuli mitä tuli. Tämähän nyt on kummaa, että jokainen pyrki kotiin piiloon äitinsä helmoihin. Ulin täytyi lähteä mukaan juomingeihin tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan. Hän oli mielessään toivonut saada kerrankin oikein ahmimalla juoda muiden kustannuksella; nyt kävikin päinvastoin.

Kova oli todellakin erdöpfelkoferilaisten kohtalo, kun heidän voittajansa veivät heitä riemusaatossa paraaseen ravintolaan ja kun heidän täytyi siinä kulussa nähdä Brönzwülerin naisten ja tyttöjen naurua ja kuulla heidän sanovan: me emme uskoneet, että meikäläiset olivat niin hyviä pelaajia. Mutta kärsiä heidän täytyi ja he esiintyivät kulkiessaan niin koppavasti kuin mahdollista, antoivat pilkkasanasta pilkan ja kun tytöt härnäilivät heitä veitikkamaisin katsein, niin vastasivat he pistelyihin kaksimielisillä ja hävyttömillä sutkauksilla.

Ravintolassa lieskahti kätketty kipinä viinin yllyttämänä yhä enemmän liekkiin. Pistosanat kirpoilivat suusta suuhun aina vastattuina ja jo tartuttiin laseihin ja aiottiin nakata; mutta yhä rupesivat vanhat sovittajiksi ja rauhoittivat nuorempia ja kielsivät alottamasta, mutta jos toiset alottaisivat, niin tuli heidän, piru vieköön, suojella itseään eikä säästää! Mutta yhä enemmän nousi viini ijäkkäämpienkin päähän. He alkoivat kertoa entisistä ajoista, miten he silloin ja silloin olivat tapelleet niin että veri oli rattaiden jälissä koskena valunut; miten joka talosta ihmiset olivat kokoontuneet kuin tulipaloon ja he olivat olleet herroina. Erdöpfelkoferilaiset muistuttelivat brönzwüleriläisille, miten usein he olivat ajaneet nämä käpälämäkeen ja parkinneet heidän nahkansa. Brönzwüleriläiset taas väittivät aivan toista ja puhuivat etenkin tästä päivästä: ne, jotka siten olivat saaneet pelissä köniinsä, älkööt liioin kerskuko; olihan joka ihminen nähnyt, ketkä tässä olivat kehnompia. Ja yksi alkoi muistutella toiselle, miten hän siellä ja siellä oli nakannut toisen jokeen tai pyöritellyt häntä virtarapakossa tahi löylyttänyt aidan seipäällä niin että toinen lojotti kuin tukki maassa. Ja toinen kohotti silloin nyrkkinsä ja kysyi ainoastaan, ketkä täällä tänään on herroina? Ja ijäkkäämmät, jotka ennen olivat väitelleet kiistaa, tulivat nyt kaikkein kiihkeimmiksi ja tuossa kävi jo pari käsirysyynkin ja tuossa pullisti kaksi vanhaa miestä toisiaan seinää vasten, mutta pöytien takana istui levollisesti väkeviä miehiä ja he katsoivat merkillisen tyynesti teuhaamista ja vain silloin tällöin he lausuivat jonkun painavan sanan, kuten: "En salli, päästä irti, istu paikoillesi tahi tulen minä." He olivat menneen ajan kuuluisia sankareita, joista tunnettiin ja tiedettiin, että jos he ylös kavahtavat, niin moni alas kaatuu; mutta heidän mielestään ei nykyjään usein enää kannattanut näyttää voimiaan. Heidän sanansa auttoivat ravintoloitsijaa, joka koetti pitää yllä rauhaa pöytiensä ja tuoliensa, pullojensa ja lasiensa vuoksi. Hän oli väkevä, suosittu mies ja tunkeutui pelotta keskelle taistelevain parvea, eroitteli heitä, asetti yhden sinne, toisen tänne, vaikka he mukiloivat vastaan, ja nakkasi väkevillä käsillään ulos tuvasta sen, joka ei mielinyt alistua ja pysyä levollisena.

Virtana valui miespahan otsalta hiki: kun hän yhtäällä oli saanut kahakoitsijat erilleen, ryntäsivät muut toisaalla toistensa kimppuun; mutta hän ei hellittänyt, vaan kiljui kahta kamalammin olevansa isäntä täällä eikä sallivansa tappelua; ketä, piru vieköön, halutti saada köniinsä, se menköön ulos, siellä on heille sijaa kyllältä, siellä katkaiskoot vaikka niskat toisiltaan. Pahimmat tappeluhaluiset ottivat hänen sanansa kuuleviin korviinsa. Yksi toisensa jälkeen katosi tuvasta, toinen rupesi vaanimaan toista, ja kun toinen pisti päänsä ulos, paukkui iskuja hänen niskaansa näkymättömistä käsistä; hän voi tuskin varjella päätään ja pitää hosumalla vihamiestä loitolla. Ulkoa alkoi kuulua sellainen melske ja mäiske, että tuvassa olijat ihmettelivät, mitä tanhualla oikein tapahtuu; he rynkäsivät ulos ja sekautuivat hekin tuohon suureen, yhä verisemmäksi käyvään huiskeeseen, jota kirkkaat tähdet lempeästi tuikkien valaisivat, mutta eivät kuitenkaan niin selvästi, että ystävä olisi osannut suojella itseään ystävän iskulta ja vihamies tuntea vihamiestä. Hurja elämä kävi ulkona, ja pian tuli yksi ja toinen takaisin sisään yltäänsä veressä ja sanoi, että hän pyörtyy ihan siihen paikkaan ja että pitää antaa hänelle vettä. Ravintoloitsija, joka aikoi noutaa vettä ulkoa, tuli myös takaisin verisenä ja puteli rikkilyötynä ja sanoi vanhoille sankareille, jotka yhä istuivat pöydän takana, että jo kai olisi aika heidänkin mennä ulos katsomaan miten siellä käy; hänestä tuntuu, että nyt hurjistellaan jo kylliksi. Miehet joivat lasinsa tyhjiksi, kopistivat porot piipustaan, nousivat verkalleen, nuo jättiläiset, seisoalle ja astuivat ulos; he olisivat menneet kiireemmin, jos heitä olisi huudettu viuhtomaan hevosista kärpäsiä. Ulkona he seista jäköttivät ja katseet levollisesti maassa hupperehtivain, rytäkässä ottelevain sekamelskaa ja viimein huusi yksi heistä valtavalla äänellä, että hänen mielestään tämä jo riittää, nyt heidän on herettävä, muuten heidät eroiten vähän kovakouraisesti. "Annas olla, eroatteko, ette!" huusi toinen, ja kun tappelua jatkui, iski hän kiinni lähinnä olevaan ja paiskasi hänet nurin niskoin joukkioon niin että hän lensi kuin kanuunan kuula joukkion yli aidan toiselle puolelle ja jäi pensaaseen roikkumaan. Toisetkin kopasivat kourillaan ja oli ihme nähdä, miten hurjimmatkin tappelijat rapistelivat ijäkkään sankarin kynsissä kuten kalat keittäjättären käsissä, ja pian oli paikka puhdas tappelijoista ja vain sieltä täältä, aina yhä kauempaa, kajahtivat iskun jysäykset ja kiroukset. Haavoitetut nostettiin taistelutantereelta ja pestiin ja he kompuroivat kovakätisten eroittajainsa kanssa kotiin. Vain kaksi brönzwüleriläistä ei tahtonut lähteä, vaan jäi, kuten sanottiin, ruokolle ja he vaativat tohtoria, s.o. he jäivät sairastelemaan pieksäjäinsä kustannuksella niin kauaksi aikaa kuin mahdollista eli siihen saakka, kunnes jupakka oli korvattu ja laillisesti sovittu. Tämä ei tosin miellyttänyt vanhuksia, he sanoivat, että heidän päivinään ei oltu mokomista kirpun puremista piitattu, ei nyt miehistä enää ollut mihinkään. Mutta pojat pitivät päänsä; he eivät olleet pohattoja, he menettelivät näin vain rahaa itselleen haaliakseen.

Uli oli joutunut viinin ääreen ärtyisellä päällä ja oli juonut paljon. Hän ajatteli, että koska hänen kerran kuitenkin täytyy maksaa osansa, niin täytyy hänen muistaa puolensakin pitää. Hänkin oli ollut tappelussa, mutta hän ei ollut kuin noin vain ylipäätään hutkinut, koska hän ei erityisesti vihannut ketään brönzwüleriläistä. Hän jakeli aimo iskuja, mutta ei mukiloinut erittäin ketään; häneen sattui joku armoton sivallus, veri vuosi hänestä ja hänen pyhävaatteensa roikkuivat riekaleina. Silloin kun vanhat puhdistajat lopettivat taistelun, olivat erdöpfelkoferilaiset voitolla. Molemmat ruokolle jääneetkin olivat brönzwüleriläisiä. Erdöpfelkoferilaiset ajattelivat siis voittaneensa tuossa yöllisessä taistelussa ja se voitto oli heille lohduttavana korvauksena tappiosta hurnuksen lyönnissä, ja he toimeenpanivat kotimatkallaan hurjia mekastuksia ja moni viaton puunvesa ja moni vielä viattomampi akkuna sai kärsiä heidän voiton ja humalan huumauksensa vuoksi. Vaterloon tai Morgartenin sankarit eivät palanneet kotiin suuremmalla voiton riemulla kuin he. Aamulla hävisi ilo muutamilta. Kun Uli heräsi ja hänen rusenneltua päätään poltti, kun hän tuskin voi hievauttaa toista kättään, kun hän näki revityt pyhävaatteensa ja muisti hirmuisen maksuosansa, oli hän vähällä puhjeta itkuun. Nyt oli kaikki mennyttä, ajatteli hän, nyt ei enää maksa vaivaa koettaa säästää. Oikeassa hän sittenkin oli, köyhä renki ei voi edistyä. Jos se rynkää kerrankin aisoistaan, on se tuhon oma. Hän oli aivan alla päin, ei sanonut kellekään ainoaakaan hyvää sanaa, vaan oli kuin ladattu kanuuna, jota kaikki pakenivat peläten että se voi joka hetki pamahtaa.

Sillä välin olivat nuo kaksi ruokolle jäänyttä miestä lähettäneet erdöpfelkoferilaisilta kysymään: tokko nämä muka selvittävät heidän kanssaan asiat hyvällä vai pitääkö heidän turvautua nimismieheen? Nämä miehet olivat kääntyneet kysymyksellään saman talollisen puoleen, joka oli vietellyt Ulin isäntäänsä vastaan ja tuo isäntä lähetti heille sen sanan, että kyllä asia selvitetään, jos haavat ovat selvityksen arvoiset; kovin pahat ne tuskin kuitenkaan lienevät. Hänen täytyy ensin keskustella toisten heikäläisten kanssa, huomenna voidaan ruokkolaisille antaa vastaus. Se kettu oli jo tehnyt suunnitelmansa, miten hän ja hänen kaltaisensa pääsisivät kiikistä maksamatta mitään. Hän sopi toisten kanssa siitä, että he koettavat saada Ulin ilmaisemaan itsensä syypääksi noiden kahden rusikoimiseen. Uli voisi joko itse sopia rusikoitujen kanssa tai ilmaista itsensä nimismiehelle rikoksellisena. Siihen Uli kyllä suostuisi, sanoi talonpoika, kun häntä vain hyvin mairiteltaisiin ja luvattaisiin hänelle ei ainoastaan kaikki korvata, vaan myöskin antaa kaupanpäälliseksi hyvä palkkio. Mitä palkkioon tulee, sitä voisi jälestäpäin ajatella, voisihan olla sitten antamattakin jos tahtoisi. Näin vedettäisiin vielä brönzwüleriläisiä nenästäkin, ne eivät saisi yhtään rahallista hyötyä, kun köyhä Uli tulisi syylliseksi.

Useimmista oli mieleen se tuuma, että annettaisiin Ulin syödä koko soppa; he näet vähän pelkäsivät, ettei nimismies tällä kertaa päästäisi heitä pelkällä rahasakolla, vaan että heidät karkoitettaisiin seudulta; ja vaikka raha on rakasta rikkaalle talokkaan pojalle, maksaa hän sen sentään kymmenen kertaa mieluummin kuin jättää kotiseutunsa, sata kertaa mieluummin kuin heittää isänsä ja tuhannen kertaa mieluummin kuin hylkää äitinsä.

Resli, kuten tuo vanha kettu oli nimeltään, tuli siis Ulin luo hänen ollessa illalla ruokkimassa karjaa ja sanoi hänelle, että asiat ovat hullulla tolalla, brönzwüleriläiset ovat lähettäneet asiasta tiedustelemaan ja tiedäppäs nyt, miten se selvitetään; kaikessa tapauksessa maksaa leikki paljon rahaa. Tämä oli Ulille kuin tulta kanuunan sankkiin ja nytkös panos paukkuen ja jyristen laukesi Resliin. — Uli haukkui häntä vanhaksi roistoksi, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen. Hän ei olisi lähtenyt koko peliin, ellei Resli olisi häntä houkutellut; hän ei olisi ruvennut tappelemaan, mutta juuri he, ijäkkäämmät, joiden olisi pitänyt olla kaikkein järkevimpiä, olivat olleet hurjimpia, ja etenkin hän, Resli. Nyt piti hänen, köyhän pojan, antaa puolet vähästä vuosipalkastaan, ehkäpä sen kokonaankin ja tehdä vuosi työtä hukkaan; se oli vääryyttä Jumalan ja ihmisten edessä! Vaan sellaisia ne ovat ne kirotut tilalliset; jos he vain voivat syöstä renkiparan onnettomuuteen, syöksevät he! Resli antoi myrskyn riehua aikansa ja lausui sitten: "Jos antaisit minunkin avata suutani, niin saisit kuulla aivan päinvastaista; sinun hyvääsihän tässä juuri tuumitaankin. Jos olet järkevä, niin järjestetään asiat niin, että sinä yksin hyödyt koko kepposesta." Hänen oli vaikea saada Ulia vaikenemaan ja kuuntelemaan. Kun Reslin viimein onnistui sanoa, että Ulin olisi nyt ilmaistava itsensä syypääksi, jysähti uusi laukaus. Uli ei tahtonut kuulla esityksestä puhuttavankaan. Viimein onnistui Reslin kuitenkin selittää, että muut ovat salaa Ulin tukena ja etteivät he ainoastaan suorita kaikkia kustannuksia, vaan antavat Ulille vielä komean korvauksenkin; Ulin ei tarvitsisi muuta kuin sanoa minkä verran tahtoisi ja hän saisi ihan kyllältään. Jos Uli suostuisi syyllisenä hiljaisesti sopimaan pieksettyjen kanssa, saataisi asia selvitetyksi hyvin huokealla. Ja vaikka pieksetyt sitten antaisivatkin asian nimismiehen ratkaistavaksi ja Uli karkoitettaisiin seudulta, niin mitäpä haittaa siitä Ulille olisi! Sellainen poika kuin hän saa aina palveluspaikkoja; ja monipa oli löytänyt onnensa vierailla seuduilla, minne hän ei koskaan olisi mennyt, jos ei häntä olisi kotiseudulta karkoitettu. Ja tarpeenpa olisi Ulille raha, nuo viisikymmentä tahi sata kruunua, jotka hän saisi heti kun vain pyytäisi. Kauan pitäisi hänen tehdä työtä ennenkun saisi työllä kootuksi moisen summan. Ja jos häntä vasta voitaisiin auttaa, niin oli hänen vain heille ilmoitettava, häntä ei jätettäisi pulaan, vaan tätä hänen tekoaan muistettaisi aina. Kaiken kaikkiaan: Resli osasi kuvata asian Ulille niin hyvässä valossa, että sai Ulin uskomaan, ettei hänelle tästä jupakasta tule lainkaan vahinkoa, päinvastoin hyötyä. Ja Uli lupasi tulla pyhäaattona kokoukseen, jossa voitaisiin asiasta lähemmin keskustella.